Olen saanut kuulla monasti kaikkea ilkeyksiä ja ilkeyksiin viittaavia inhottavia lausahduksia ja kommentteja. Sekä ulkonäkööni, olemukseeni, tekemisiini ja kaikkeen mitä olin.
En ollut koskaan muotitietoinen peruskouluaikoina (tai en oikeastaan nykyäänkään, mutta sentään nykyään osaan arvioida mitä haluan laittaa päälleni ja mistä vaatteista pidän). Varsinkaan ala-asteella. Laitoin päälleni vain mitä milloinkin vaatekaapistani löysin. En välittänyt, millaisia vaatteet olivat. Käytin kaikenlaisia. Suurin osa vaatteista, joita käytin, tuli sukulaisilta joille vaatteet olivat käyneet pieniksi tai olivat muuten vaan jättäneet pois vaatekaapeistaan, kirpputoreilta tai olivat äitini tekemiä. Muutamia vaatteita oli ihan kaupasta ostettuna. Tietenkin vaatetustani arvosteltiin. Siitähän oli loistava tehdä pilkkaa, koska en tiennyt mitään vaatemerkeistä.
Äitini oli löytänyt minulle oranssit farkut kirpputorilta. Rakastuin noihin farkkuihin. Ne olivat mukavat jalassa ja pidin väristä. Kun sitten ne farkut jalassa menin kouluun, sain kuulla arvostelevan kysymyksen ivallisella hymyllä: "Onks noi hei Levikset?" En edes tiennyt, mitkä olivat Levikset. Joten sanoin, etten tiedä. Siitäkös vasta alkoi ivallisen hymyilyn saatteleman ivallinen nauru. Tunsin itseni jälleen naurunalaiseksi ja hiljenin surkeana.
Olin löytänyt itselleni kaupasta hienon keltaisen laukun, jossa oli musta verkkotasku edessä. Käytin tätä pikkulaukkua aina, kun kävin kaupassa tai olin muuten vaan pyöräilemässä kaverin kanssa. Törmäsin kaupassa sitten kahteen minua vuotta nuorempaan (oman luokkansa suosittuihin) tyttöön. He sitten skannailivat katseellaan minun olemustani ja huomasivat laukkuni. "Kiva laukku!" he vinoilivat huvittuneina ja minä tietenkin luulin, että he tarkoittivat sitä ja kiitin "kehusta". Selän takana kuitenkin kuulin tirskuntaa ja ymmärsin, etteivät he sitä oikeasti tarkoittaneet.
Rakastin silloin liikkumista ja liikuntaa. Kaikkea muuta, kuin jotain jumppaa ja pesäpalloa. Rakastin pelata pelejä, vaikka vihasin yli kaiken huutojoukkueita, koska olin aina se viimeinen, kenet pitkin hampain otettiin joukkueeseen. Kotona rakastin pelata isoveljen ja tämän kavereiden kanssa kaikenlaisia ulkopelejä aina pallonatista piiloon. Rakastin myös juoksemista/juoksentelua, koska olin ala-asteella yksi nopeimmista tytöistä.
Neljännen luokan alkaessa, esittelykierroksella, opettaja pyysi meitä nimen kerrottaessa myös kertomaan, mitä harrastaa. Minä olin aina huono keksimään, mitä kertoisin harrastuksikseni. Piirtäminen tietty oli ehdoton. Minun vuoron tullessa, kerroin nimeni ja hetken mielijohteesta lisäsin piirtämisen mukaan harrastuksekseni juoksemisen. Heti, kun olin sen sanonut, kuulin yhden tytön (joka oli itse liikunnallinen ja oli mukana kaikenlaisissa liikuntayhdistyksien joukkueissa ja kisaili paljon) toteavan kovaan ääneen, että en minä voi harrastaa juoksemista, kun en ollut missään kisaamassa juoksemisen suhteen. Tietenkin aloin heti miettimään miten typerää oli, keksiä juokseminen harrastukseksi ja häpesin jälleen itseäni.
Nämäkin tapaukset ovat jälleen esimerkkejä, joita muistan selkeästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti