Kuinka monesti jostakin itselleen tärkeästä asiasta onkaan tehty jotain sellaista, mikä alkaa itseäänkin inhottamaan ja joka ei enää olekaan tärkeä itselle.
Kuten postauksessa; Rakkaalla lapsella on monta nimeä, vai onko?, jossa kerroin minulle hyvin rakkaista kaneista ja pilkkanimestäni "kani-fani" sekä siitä rallatuksesta, joka tästä pilkkanimestä väännettiin.
Sain kummisedältäni avaimenperä kaulanauhan, tiedättekö ne jotka laitettiin kaulaan ja joiden päähän sai sitten laittaa avaimensa ja jotka olivat silloin 2000-luvun alussa muotia. Olin silloin seitsemännellä luokalla, kun kummisetäni oli tuonut sellaisen nauhan minulle Turusta, Down by the Laituri -tapahtumasta. Nauha oli musta ja siinä oli luki "Lautta - fiilistä ei voi lyödä". Pidin sitä ylpeänä kaulassani, olihan se lahja kummisedältäni ja vihdoinkin minullakin oli (omasta mielestäni) siisti avaimenperä kaulanauha. Käytin sitä kuitenkin vain pari kertaa koulussa, kunnes hylkäsin sen laatikon pohjalle. Nimittäin tietenkin luokkalaiseni olivat kiinnostuneita uudesta ylpeydenaiheestani. Lautta-sanasta väännettiin "lauta", jota sitten kailotettiin koulun käytävillä ja luokassa. Minä kun olin vielä fyysiseltä/ulkomuodolliselta kehitykseltä muita jäljessä, toisin sanoen, rintani olivat olemattomat. Jätin siis nauhan kotiini, enkä enää ikinä käyttänyt sitä missään. Sain silti vielä jälkeenkin päin kuulla tätä "lauta" haukkumista. Olin surullinen, sillä pidin niin paljon tästä avaimenperä kaulanauhasta, mutta en voinut käyttää sitä, koska muuten olisin saanut kuulla pilkkaamista enenmmän.
tätä blogia pitäisi mainostella johonkin suuntaan. tärkeitä ja kipeitä asioita käyt läpi. liity blogilistaan ja blogloviniin niin lukijat löytävät.
VastaaPoistaJuu olen blogilistaan lisäillyt jo ja facebookissa Älä kiusaa-yhteisössä sekä Enkeli-Elisa-yhteisössä mainostanut.
VastaaPoistaTulee aivan omat ala-aste ajat mieleen.. Olisi terapeuttista kirjoittaa itsekin tämän kaltaista blogia. Ainut harmi on se, että en muista lapsuudestani oikein mitään, johtuen varmaan siellä tapahtuineista traumaattisista asioista. En muista kunnolla varmaan ainuttakaan kiusaus kertaa, muistan vaan, että niitä kertoja riitti.
VastaaPoistaMinäkään en kaikkea selkeästi muista, mutta pikkuhiljaa niitä alkaa mieleen tulemaan. Johtuen varmasti myös siitä, että halusi painaa ne pois mielestään.
VastaaPoistaAi että sattuu lukea näitä sun tekstejäsi. Itseänikin kiusattiin, tämä oli muuten eka kerta kun sen myönsin itsellenikin, ei tosin todellakaan pahasti. Mutta kyllä selväksi tehtiin, että mä olin se luokan rumin ja ei-liikunnallisin. Eniten tosin sattuu nämä tekstit sen takia, että oma kihlattuni oli myös todella pahasti koulukiusattu, siinä mielessä läheinen aihe siis.
VastaaPoistaMahtavaa, että pystyt näin avoimesti kertomaan näinkin vaikeasta asiasta, tuskin olen itse ainoa joka häpeää sitä, että oli kiusattu koulussa ja onnistuu myöntämään sen vasta 21-vuotiaana.
Olen iloinen siitä, että näiden kertomuksieni avulla myös voin auttaa toisia. Vaikka sinullekin tuo myöntäminen kiusaamiseen on ilmeisesti ollut vaikea asia. Ehkä asiat alkaa helpottamaan. :)
VastaaPoistaMulle ei ole peruskoulun jälkeen ollut itseasiassa vaikea kertoa omista taustoistani. Ehkä aluksi hieman itkun sekaista soperrusta, mutta nykyään pystyn puhumaan näistä asioista suoraan. Ja yksi syy tälle blogille on myös sekä itseni terapeuttisen kirjoittamisen lisäksi se, että muutkin vaienneet kiusatut uskaltaisivat kertoa omat traumansa ja näin ollen helpottaa omaa oloaan ja näyttää, ettei se ole ollenkaan paha asia puhua niistä.