Silloin kun oli lankapuhelimet, silloin kun olin ala-asteella, saivat pari poikaa idean soittaa minulle. He olivat luokkalaisiani poikia. Olin huoneessani, jonka jaoin siskoni kanssa. Taisin leikkiä itsekseni, kun kuulin äidin kävelevän rappuja ylös huikaten hymyssä suin, että joku poika soittaa minulle. Olin hämmentynyt. Kuka minulle soittaisi? Varsinkaan poika? Epäröiden menin ala-kertaan. Äiti hymyili, luuli että joku poika tahtoisi viettää aikaa kanssani leikkien tai muuten vain. Itsekin halusin uskoa siihen. Nostin kuitenkin luurin ja vastasin. Hetken oli hiljaista, kunnes langanpäässä alkoi naurunrämäkkä. Pidin luuria korvallani ja katsoin tyhjyyteen, olisihan se pitänyt arvata. Piloillaanhan he soittivat. Saattoivat minut naurunalaiseksi ja varmasti luulivat, että olisin ollut innoissani siitä kun joku poika soittaisi minulle ihan tosissaan hyvissä mielin tahtoen jakaa seuransa kanssani.
Laskin luurin apeana ja surullisena. Äiti oli tietenkin kiinnostunut, että mitä asiaa pojalla oli. Vaisusti taisin jotain sanoa, ettei mitään ihmeellistä ja hiivin apeana huoneeseni.
Kännyköiden tullessa yleiseen käyttöön vuosi vuodelta, sain minäkin ensimmäisen kännykkäni kuudennella luokalla. Piikkejä soiteltiin aina tyypeille joista tykättiin (niitä pikaisia soittohäläreitä, jos tiedätte mitä tarkoitan). Numeroni toki otettiin vastaan ja sain itsekin suurimmalta osalta luokastani numerot, vaikkei se sen kummepi asia olekaan, niin olin salaa iloinen että minun numeroni haluttiin. Minut kelpuutettiin, ainakin hetkeksi.
Muutaman kerran sain ilkeitä viestejä, mutta muuten säästyin tekstarisaastalta. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti