Olin vain pieni ja pelokas tyttö. Olen sitä edelleenkin.

Olen yksi niistä ihmisistä, jotka eivät haikein mielin muistele niitä huolettomia päiviä koulussa, niitä hauskoja hetkiä luokkatovereiden kanssa, niitä iloisia muistoja luokkaretkistä. Sisimmässäni viiltää ikävästi, kun kuulen jonkun tai joidenkin muistelevan niitä aikoja hymyssä suin.

Pelkään vieläkin asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Näen painajaisia niistä paikoista koulussa, niistä ihmisistä. Välillä uppoudun miettimään, että jos olisinkin toiminut toisin. Jos olisinkin tehnyt jotain eri tavalla. Jos olisin puolustanut itseäni tai jos vain olisin ollut ylpeä siitä mitä olen. Jossittelu kuitenkin on turhaa. Enkä edes tiedä, olisiko se auttanut yhtään sen enempää.

Kaikki alkoi siitä, kun olin lapsi. Suurinpiirtein 8-vuotias, kun se tapahtui. Se tapahtui perheessäni. Isäni sai aivoinfarktin ja vain me lapset olimme tuolloin kotona. Näin sen kaiken. Enkä siltikään muista siitä kunnolla mitään. Väläyksen sieltä toisen täältä. Äitini tullessa kotiin, olin kuulemma itkenyt hysteerisesti ja yrittänyt ravistella isän jalkaa, jotta tämä nousisi lattialta.

Sen jälkeen olen pelännyt kaikkea. Aivan kaikkea, joka liittyy kuolemaan. Vaikka isäni selvisikin hengissä ja voi hyvin. Silti pelkäsin ja pelkään. Varsinkin lapsena, pelot ottivat suunnattoman vallan itsestäni. Se heijastui kaikkeen mitä tein. Oli pakko-oireita (kuten käsien peseminen koko ajan) ja pelkäsin sydämessäni olevan jotakin vikaa. Varmistelin äidiltä koko ajan, että lyökö sydämeni normaalisti. Syljin paitani sisään (sisätiloissa ollessani), koska pelkäsin ilmassa olevan myrkyllisiä asioita, jotka saattoivat ajautua suuhuni. Laajan mielikuvitukseni ansiosta, en osannut järkeillä silloin pelkojani, vaan elin niiden orjana. Käyttäydyin näennäisesti muiden mielestä todella oudosti ja niin maanpäällinen helvetti sai alkunsa.

Olin koulukiusattu.

Ja tämä on vasta karu alku sille, mitä olen kokenut.