Liian paljon väheksytään tätä ns. "näkymätöntä" eli henkistä kiusaamista. Yhtä lailla se sattuu ja jättää arpia. Se jopa voi olla turmiollisempaa. Lapsen minä-kuva vääristyy, itsetunto menee roimasti pakkasen puolelle sekä luottamus muihin ihmisiin katoaa. Tähän päälle lisää vielä mahdolliset psyykkiset sairaudet, kuten ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus. Olen saanut kokea tuon kaiken. Tälläkin hetkellä kärsin vaikeasta paniikkihäiriöstä, keskivaikeasta ja pitkäaikaisesta masennuksesta sekä ahdistuneisuushäiriöstä. Ja tämä kaikki on peruja sille, mitä olen joutunut kokemaan koulussa. En osaa myöskään luottaa siihen, että jos tarvitsen apua niin minua autettaisiin. Pelkään jatkuvasti, mitä ihmiset ajattelevat minusta, vaikka taas toisaalta minua ei kiinnosta pätkän vertaa, mitä minusta ajatellaan. En silti halua, että minusta ajatellaan negatiivisella tavalla, että minua inhottaisiin tai vihattaisiin. Yritän olla suopea ja kohdella muita miten tahtoisin itseäni kohdeltavan. Olen aina toiminut niin, vaikka sainkin peruskouluaikoina huomata, että tapani kohdella muita ei tuottanut hedelmää sille miten minua kohdeltiin.
Minun kohdallani kiusaaminen oli juurikin tätä henkistä kiusaamista. Haukkumista, solvaamista, naureskelua, porukasta pois jättämistä, syrjimistä. En koskaan tuntenut kuuluvani tähän luokkaan, jossa suurimman osan kanssa (luokkamme siis pysyi suht samana, välillä tuli lisää oppilaita ja yläasteella karsiutui porukkaa muille luokille, mutta ydinluokka pysyi samana) vietin sen 9 vuotta peruskoulua. Aina kuitenkin hehkutettiin sitä, miten hyvä luokkahenki meillä oli. Välillä mieleeni tulvahtaa katkera ajatus siitä, että onpahan totisesti hyvä luokka henki, kun koko luokka on yhtä ihmistä vastaan. Tietenkään kukaan ei uskaltanut asettua puolelleni, peläten samaa kohtaloa mikä minun osakseni oli koitunut. Ja kun pienessä pitäjässä asuu, ovat piiritkin pienet, joista tietyn leiman otsaansa saaneena on suorastaan mahdotonta pyristellä pois.
Olin näkymätön, mutta silti näkyvä, huonossa valossa. Minussa oli kai jotain Saija-pöpöjä. Minuun kun koski (yleensä vahingossa), piti laittaa pöpöt kiertämään. Olinko oikeasti joku pöpöpesäke? Olisiko minuun koskenut oikeasti turmeltunut ja muuttunut samanlaiseksi kuin minä, jos ei olisi laittanut pöpöä eteenpäin? Muistan, jos esimerkiksi paritanssissa joutui parikseni, suurin osa veti hihat käsiensä suojaksi, ettei suoraa ihokosketusta muodostuisi. Tai oltiin metrin päässä ja pidettiin käsiä tanssiasennossa, mutta väliämatkaa käsien kosketukseen oli roimasti. Tanssittiin yhdessä yksin. Minun ryhmääni tai minun parikseni joutuneita aina säälittiin. Miten julma kohtalo heillä olikaan joutua kanssakäymiseen minun kanssani. AIDS:kin olisi ollut armollisempi kohtalo (tosin taudinkantajana olisi ollut joku muu kuin minä).
Vihasin pari-istumisjärjestelyä. Pulpetit vedettiin yhteen pareittain. Näitä istumajärjestelyjä oli paljon 4-6 luokilla. Joka kerta jäin pulpettini kanssa yksin, kun muut tohinalla alkoivat vetämään pulpetteja yhteen, ettei kukaan vain vahingossakaan joutuisi yksin. Joka tarkottaisia minun parikseni jäämistä. Sitä julmaa kohtaloa, joka kestäisi parhaimmillaan puoli vuotta istua minun vieressäni. Parittoman oppilasmäärän aikana jäinkin yksin, muiden ollessa parit. Ja kuinka ollakaan, minulle ei jäänyt luokassa tilaa omalle pulpetilleni, ellen olisi tahtonut istua pulpettini kanssa aivan keskellä luokkaa (muiden ollessa pareittain pulpettien kanssa kiinni seinässä), juuri oivallisesti huonon huomion keskipisteessä. Joten raahasin pulpettini kolmanneksi kahden oppilaan pulpettien jatkoksi, jotka sietivät minua eniten (tai eivät uskaltaneet näyttää, miten paljon he inhosivat).
Olisin tehnyt mitä tahansa, että minut oltaisiin hyväksytty. Oli päiviä, jolloin tuntui, että luokkalaiseni olivat suvaitsevaisemmalla tuulella ja jolloin oikeasti luulin kuuluvani porukkaan. Mutta perusasetelma ei kuitenkaan koskaan muuttunut. Ainoa asia, josta sain kehuja kuulla oli piirtämistaitoni. Vain ja ainoastaan taitoni piirtää. Ei muuta. Niinpä piirsin. Piirsin paljon, että minut huomattaisiin ja saisin kehuja. Mutta piirsin myös sen takia, koska pidin piirtämisestä. Se oli väylä, jota kautta pääsin omiin maailmoihini, joissa kaikki olisi hyvin.
Olin ulkopuolinen, yksinäinen susi. Vaelsin hakien hyväksyntää jota en saanut osakseni. Murusen ehkä, jos olin hyvin onnekas. Kuitenkaan onni ei koskaan tahtonut olla puolellani. Välillä minut otettiin mukaan välituntisin, kun käveltiin koulurakennusta ympäri. Olin onneni kukkuloilla vain jo siitä, että minut otettiin mukaan. En välittänyt, kysyttiinkö minulta edes kuulumisia tai mitään, sain olla mukana. Se oli tärkeintä. Mutta se ei silti tarkoittanut, että olisin päässyt piiriin mukaan. Ei suinkaan. Luulen, että nämä muutamat henkilöt tekivät vain sen sen takia, etteivät uskaltaneet aina sanoa minulle ei, kun kysyin mukaan. Ehkä he lukivat minut silloin näkymättömäksi seurassaan, mutta samalla peläten omaa mainettaan. Mitä jos joku huomaisi ja luulisi, että he kaveeraisivat kanssani?
Seuraavasta päivästä kuitenkaan ei aina voinut olla varma, mitä se toisi mukanaan. Ei tiennyt koskaan, mitä kauheuksia tänään joutuisi kokemaan, mitä solvauksia kuulemaan, millaiseen välttely-tanssiin sitä joutuisi mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti