Rippileiri. Leiri, joka vahvistaisi nuorten yhteenkuuluvuutta ja tiimihenkeä. Leiri, jossa olisi hauskaa ja mukavaa viettää aikaa kavereiden kanssa ja tutustua paremmin samaan leiriin osuneita rinnakkaisluokkalaisia. Leiri, joka joillekin on helvetti.
Nykyään rippileirit ovat kaiketi lyhyempiä, viikon mittaisia. Mutta silloin kun minä olin rippileiri-iässä, oli talvi-leiri joka kesti viikon ja vei koko talviloman. Siihen päälle oli vielä seurakunnantalolla irtonaisia rippitunteja. Kesällä olevat leirit kestivät kaksi viikkoa. Minä valitsin talvileirin. Lyhyimmän mahdollisen ajan, jonka leiri kestäisi. Viikkokin tuntui jo aivan liian pitkältä ajalta.
Muistan miten menin jännityksen sekaisin tuntein leirille. Huoneet olivat neljän hengen huoneita, eikä leirilläni ollut ketään kaveria. Omalta luokaltani pahimmat kiusaajat tietenkin. Lyöttäydyin ikään kuin vahingossa kolmen rinnakkaisluokkalaisen tytön kanssa samaan huoneeseen. Olin heihin tutustunut jo musiikintunneilla ja edeltävillä rippitunneilla. Heistä tulikin minulle kavereita. Olin helpottunut, mutta samalla peloissani siitä, mitä tuleman pitäisi. Mieltä kirvoitti myös alati koti-ikävä. Ikävä turvaan.
Turvaan en kuitenkaan päässyt. Isoset olivat ihan ok ja pienet ryhmät, joissa teimme ryhmätöitä ja kilpailimme olivat ihan mukavia. Minun ryhmääni ei onneksi osunut ketään pahimmista kiusaajistani. Mutta vapaa-ajat olivat kurjia. En tiennyt mitä olisin tehnyt, vaelsin ja ihmettelin muiden tekemisiä ja muutamia kertoja yritinkin mennä mukaan. Kuitenkin minut jätettiin sen kummemmin noteeraamatta.
Tunneilla käsiteltävät asiat välillä ahdistivat minua. Varsinkin kun puhuttiin kuolemasta ja maailmankaikkeudesta. Minut valtasi suunnaton pelko, kun ohjaaja oli kertonut tarinan vuosien takaa, miten joku rippileiriläinen ei enää herännytkään aamulla. Pelkäsin, että mitä jos minulle käy samalla tavalla. Mitä jos en enää heräisikään ja kuolisin vihollisten leirissä kaukana perheestäni?
Meillä oli ensimmäisenä leiripäivänä arvottu salaiset kirjeparit. Oli kirjelaatikko, jonne piti kirjoittaa vähintään kerran päivässä joku kirje salanimen takaa. Kirjelaatikkoon sai myös jättää kirjeitä muillekin jos halusi. Myös isosille, ohjaajalle ja papille. Minä kirjoitin ohjaajalle salanimen takaa kuolemanpelostani. Siitä, miten itse pelkäsin etten heräisi enää aamulla ja kaikesta, mikä minua kuolemassa pelotti. Kirjeet jaettiin aina illalla, mutta kas kummaa. Pojat olivat aina niin uteliaita, että he lukivat näitä kirjeitä salaa. Minun kirjeeni osui heidän käsiinsä. En tiedä miten he yhdistivät kirjeen minuun, mutta sain osakseni pilkkaa. Minulle naurettiin, että pelkäsin kuolemaa. Naurettiin kirjeelleni, ivailtiin ja huudeltiin ympäri leirikeskusta, miten pelkäsin kuollakseni kuolemaa. Se tuntui äärettömän pahalta. Enkä uskaltanut napata isosta tai ohjaajaa hihasta kiinni. Annoin sen tapahtua, annoin itseni niellä taas sen kaiken paskan. Eikä kukaan huomannut tai puuttunut asiaan. Sain kuitenkin ohjaajalta vastakirjeen, jossa tämä totesi vain, että on normaalia pelätä kuolemaa. Ehkä muutama lohduttava sanakin löytyi. En kirjoittanut enää takaisin.
Leirillä vietettiin häät. Kaikki olivat jännityksestä soikeina, että minkä roolin he saisivat. Kaikki tytöt tietty tahtoivat olla morsiammen roolissa. Minäkin salaa haaveilin kyseistä roolista. Mutta sain roolikseni mummon. Olin ainoa mummon roolissa, muut olivat morsiammen äitejä tai tätejä tai kaasoja tai morsiusneitoja. Minun rooliparikseni toki valittiin pappakin pojista. Kun piti pukeutua rooliin, minulle varjostettiin meikillä juonteita kasvoille ja vedin jotkut jämärääsyt päälleni muiden napatessa parhaat päältä. Kaikki olivat innoissaan. Minäkin yritin mukautua rooliini, olinhan ollut jo kerran kesäteatterissa näyttelemässä ja rakastin näyttelemistä. "Vastanäyttelijäni" heitti välillä vain jotain typerää läppää, joka oli kai tarkoitettu tietynlaiseksi solvaukseksi ja että pysyisin vain vaiti etten veisi häneltä oman roolinsa iloa. Kun sitten "hääväki" meni hääkakulle ja kahville, niin sanottiin että kakku otetaan sen verran, että kaikille riittää. Kakkua oli suuri pellillinen ja siitä riitti. Varsinkin kun itse jonon keskivaiheilla ollessani katsoin, miten tytöt vetivät millin vahvuisia olemattomia siivuja kakusta, ajattelin että voisin ottaa ihan sellaisen normaalin kokoisen palan joka ei omasta mielestäni ainakaan ollut liian suuri. Ja vieläpä, kun kakusta ei ollut puoliakaan mennyt. Mutta mitä tapahtuikaan, sain järkyttävän haloon niskaani. "MITÄ?! Kuin sä otit noin ison palasen?! Etkö sä tajuu et tääl on muitaki!" "Et sitte ajatellu ketään muita! Sanottiin et pitää muilleki jättää!" "Vittu sä oot ahne possu!". Ja vaikka yritin puolustautua sillä, että kakkuahan on todella riittävästi muillekin, niin ei auttanut. Sanoin, että voin minä tästä puolet laittaa takaisinkin, niin sekään ei ollut hyvä, koska tehtiin selväksi, ettei kukaan olisi sitä palaa kuitenkaan syönyt.
Söin kakkua kaikessa hiljaisuudessani rooliparini vieressä, joka vinoili kaiken sen kakun pakkautuvan vyötärölleni ja miten minulla varpusparvi tulisi lentämään kaaressa ja naureskellen vielä päälle muutaman muun kanssa. Ei olisi tehnyt mieli syödä koko kakkua, mutta jos olisin jättänyt sen syömättä, olisin saanut niskoilleni vihat kakun tuhlaamisesta ja jonkun muun osan viemisestä. Ja kuten arvelinkin, kakkuahan jäi jäljelle vielä ihan mukavasti. Kukaan ei sitä vaan tuntunut huomaavan. Enkä kehdannut muiden mukana hakea lisää, koska pelkäsin sitä paska-aaltoa, joka siitä olisi niskoilleni koitunut.
Sitten tuli se pelottava osuus. Jokaisella oli paperinen suuri sydän, jossa oli oma nimi keskellä. Jokaisesta piti jättää jokin muisto ja kuvaavat sanat kyseisen sydämen omistajasta. Minulle iski tietenkin takautumat ala-asteelta siitä kerrasta äidinkielen tunnilla, jossa oli samaa menetelmää käytetty ja miten rumia sanoja sain osakseni. Kaikista peloista huolimatta ja onnekseni sain ihan mukavia kommentteja. Nyt ei ollut yhtään ikävää sanaa. Kaikki oli tyyliin "ihan ok" "mukava" "joo kiva" ja sitten joiltakin jotain positiivisempaa. Olin yllättynyt ja helpottunut. Mutta se ei poistanut sitä seikkaa, miten ikävältä muiden kanssa oleminen se viikko oli tuntunut. Tietenkin minun huoneessa olevat uudet kaverini pitivät minut pinnalla ja että oli edes hieman mukavempaa.
Silti tunsin ikävän pistoksen sydämessäni, kun huomasin erään entisen luokkalaiseni lisänneen kuvan itsestään leirillä häiden viettämisestä, jossa tämä oli sonnustautunut rooliasuunsa. Ja niistä kommenteista, miten muisteltiin sitä mukavaa aikaa ja miten söötiltä tämä näyttikään. Ne ajat palasivat heti mieleeni.
Minulla oli itse asiassa vähän samanlainen kokemus rippileiristä.. Olin itse myös talvileirillä, sillä erotuksella, että kaksi kaveriani olivat myös samalla leirillä.
VastaaPoistaEnsimmäinen viikonloppujakso leirikeskuksessa oli oikeasti mukava - saimme olla kavereideni kanssa samassa huoneessa ja huonekaverimme olivat aivan ihania ihmisiä kunnan toiselta yläasteelta.
Varsinainen leiriviikko sitten taas.. se olikin yhtä helvettiä. Olin koko viikon ajan niin väsynyt, että nukahtelin välillä minne sattuu (usein mm. oleskeluhuoneen nurkkaan patjojen päälle, kun oli vapaa-aikaa), ja siellä itse asiassa ensimmäisiä kertoja tuli mieleeni vakavammin ajatukset itsemurhasta..
Ensinnäkin tyypit, joiden kanssa jaoimme huoneemme (jotka vaihtuivat viikonloppujakson huonekavereista), nousivat kaksi joskus jopa kolme tuntia herätystä ennen valmistautumaan päivää varten - meikkaamaan, laittamaan hiuksia, pohtimaan vaatteitaan yms. Ja siihen kuului myös hiusten föönaaminen, jota ei voinut tehdä vessassa, koska muut olisivat heränneet, joten se tehtiin huoneessamme. Ja eihän siinä saanut herkkäunisempi nukutuksi mitenkään.
Lisäksi samat tyypit jakoivat yhdessä välissä huoneemme kahtia teipillä, jossa toisella puolella oli heidän puolensa ja toisella puolella meidän puolemme - ja meidän puolemme käsitti kapean reitin ovelta meidän sängyillemme; eli emme olisi saaneet olla muualla huoneessa kuin sängyillämme.
Hassu juttu sinänsä, että muut leiriläiset puuttuivat asiaan ja kertoivat tästä isosille, jotka olivat sitten yhteyksissä ohjaajiin ja ohjaajat (ja isoset) pitivät noille huonetovereillemme puhuttelun - seurauksena meitä hiillostettiin puhuttelun jälkeinen iltapäivä ja painostettiin myöntämään, että olimme itse kertoneet heidän sortavan meitä. Ei siinä auttanut, vaikka miten yritti änkyttää, että meistä kukaan ei ollut asiasta puhunut.
Lisäksi meilläkin oli sitten salaiset ystävät. Onneksi, ONNEKSI postilaatikossa oli munalukko, ja avain ohjaajien toimistossa, josta sitä ei kukaan saanut ja lukkokin oli sen verran tukevaa tekoa, ettei sitä pojat saaneet tiirikoitua auki (vaikka kokeilivatkin sitä). Mutta sitten kun viimeinen kerta oli, jolloin yhteisessä iltaohjelmassa piti paljastaa salainen ystävänsä ja käydä vuorollaan sytyttämässä ystävänsä mehiläisvahakynttilä, minullekin "yllättäen" naurettiin - olinhan ostanut leirin omasta kioskista karkkipussin, jonka annoin ystävälleni (hän oli yksi isosistamme).
Ja leirin viimeisenä päivänä, kun olimme pitäneet viimeisen aamuohjelman, seisoimme ringissä ja otettiin halauskierros. Ja kas vain, kun leirin pojista ensimmäinen (ja loput kaksi hänen vanavedessään) tuli kohdalleni, hän alkoi irvistellä kärsivästi ja voivotella, että "hyi minun pitää halata tuota!" yms. yms. Siinä vaiheessa en kestänyt, vaan totesin itku kurkussa, että ei minua tarvitse halata jos se niin kamalalta tuntuu. Eivätkä he sitten halanneetkaan - eivätkä halanneet myöskään kavereitani, jotka olivat rivissä minun jälkeeni (jos olisivat olleet ennen, niin luultavasti halauksen olisivat saaneet - minähän saastutin heidät olemalla ennen heitä jonossa).
Tuosta leiristä sain niin hirveän.. en tiedä.. kammon kaikkea tuollaista kohtaan, etten lähtenyt edes isoskoulutukseen seuraavana vuonna vaikka halusin - ja ihan vain siksi, että myös ne meidän huonetoverimme tulivat koulutukseen. Pari vuotta tuon tapahtuman jälkeen aloitin koulutuksen, mutta se jäi kesken: tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi ja vanhaksi kaksi vuotta nuorempien tyyppien joukossa, joista kaikki tunsivat toisensa ja olivat kavereita. Minä en siis sopeutunut joukkoon millään, vaikka ei minua varsinaisesti syrjitty vaan otettiin mukaan tekemiseen ja ryhmiin mielellään. Kaikki vika oli vain omassa päässäni tuon oman rippileirini vuoksi.
Meillä oli myös eräänlainen halausrinki, pojat uloimmassa ja tytöt sisemmässä. Muutama tyttö joutui ulkorinkiin (jotta olisi tasamäärä) ja sitten rallateltiin jotain laulua ja kun laulu loppui, piti halata. Muutamaa poika ei halannut. En tiedä johtuiko se siitä, etteivät he uskaltaneet (kyseessä oli pari hiljaista poikaa) vai siitä, että olin etova heidän mielestään.
VastaaPoistaMinäkin osallistuin seuraavana vuonna isoskoulutukseen, mutta jäin aika äkkiä pois kun tajusin, että mitähän siitäkin tulisi. Minua varmaan sorsisivat alemman luokan pojat ja osa tytöistä. Olisin ihan senkin takia tahtonut isoseksi, että niillä tuntui olevan hauskaa yhdessä keksiä kaikenlaisia leikkejä ja pelejä ja vetää niitä, plus että olisin tahtonut parin vuotta nuoremman kaverini isoseksi.
Hah, tutulta kuulostaa. Kaikkein kamalinta oli se tunne, kun haahuili päivästä toiseen "kivoilla" tauoilla -aikaa, jolloin joka ikinen muu sosialisoi villisti ja itse istuskeli jossain nurkassa ja toivoi, että tunnit taas alkaisi ettei tuntisi itseään niin pirun yksinäiseksi
VastaaPoistaJoo, tai sitten yritti varovasti käydä katsomassa, mitä muut tekevät ja tunsi olonsa niin ulkopuoliseksi. Jopa tunneilla. Muut höpisivät keskenään ja sitä itse vain istui hiljaa ja raapusteli jotain piirroksia vihkoonsa.
VastaaPoistaUggh, mullakin on ripari ollut pientä kakkaa, tuntuu toisaalta niin tutulta tää teksti. :D
VastaaPoistaKoko porukka kyseisel leiril tuntui lähinnä halveksiva ja yrittävän tehdä kaikesta hommasta mahdollisimma vaikeaa ja ruittasevan paskansa si leirin lopuks siihe "kirjoita tähä kiva juttu" paperii.