Vaikka olinkin kiusattu, niin olihan minullakin ihastuksia. Jaksoin aina toivoa, että ihastus huomaisi minut. Yksi ihastukseni (ja pitkäaikaisin läpi peruskoulun) oli yksi luokkalaisemme poika, joka ei kiusaamiseen osallistunut. Hän oli hyvinkin tasavertainen ja söpöin sekä suosittu. Moni tyttö oli häneen ihastunut, minä olin yksi niistä. Jaksoin haaveilla, mutta en koskaan tehnyt muuta asialle.
Tietysti kaikki tytöt luokaltani tiesivät ihastuksen kohteeni, vaikka minun ihastuksen kohdettani kysyttäessä, vastasin aina ettei minulla sellaista ole. Minulle tehtiin selväksi sanattomasti, ettei kukaan minua koskaan huolisi. Pojat antoivat sen ilmi käytöksellään ja puheillaan. Olin tottakai itsekin sitten sitä mieltä, että eipä minua kukaan koskaan huoli. Silti haaveilin.
Kerran seitsämännellä luokalla, kotitalouden tunnilla, opettaja määräsi minut istumaan ihastukseni pöytään (pöydät olivat neljän hengen pöytiä), kun kyseisen pöydän pari oppilasta oli poissa koulusta ja opettaja tasoitti ryhmiä väliaikaisesti. Olin tietenkin onneni kukkuloilla, kun pääsin samaan ryhmään ihastukseni kanssa. Mutta sitä kiusallista huutelua en olisi kaivannut yhtään. Muutama tyttö innostui huutelemaan: "Kattokaa, Saija on ihan kiimassa ko pääsin sen pöytään istumaan! KIIMA-KIIHKO!" ja naurua päälle. Tätä nimitystä "Kiima-kiihko" sain jopa kuulla yleisemmin, kuin vain luokassa. Mm. ruokalassa nämä pari tyttöä kuuluttivat kovaan ääneen uutta lempinimeäni. Ja tottakai muut innostuivat nauramaan. Uutta lempinimeäni kailotettiin muutaman viikon, koska olihan se hauskaa nähdä, miten vaivaannuin ja en pitänyt yhtään siitä, miksi minua kutsuttiin.
Yläasteella koin myös ensimmäisen "alaks oleen"-juttuni kahdeksannella luokalla. Kyseessä oli henkilö, joka ei ollut samalla yläasteella. Tapasin poikaa pari kertaa, kunnes aloin saamaan ikäviä viestejä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyen. Jätin pojan.
Yhdeksännellä luokalla ihastuin seitsämännellä luokalla käyvään poikaan. Oli seiskojen seikkailu (yläasteella oli tapana keväällä kolmen päivän pituiselle retkelle, jossa sai valita vaikeusasteen seikkailulle. Pyöräiltiin naapurikuntaan kymmeniä kilometrejä ja toimenkuvaan liittyi kaikenlaisia seikkailuratoja, melontaa ja sen sellaista) ja yhdeksäsluokkalaisista halukkaat saivat olla ryhmänvetäjiä. Minä tietenkin halusin mukaan ja vedin "retkiryhmää", jossa haasteet olivat helpoimpia ja niitä oli vähemmän. Nuotiolla sitten jutustelin tämän pojan kanssa ja aloimme "seurustelemaan". Sain kuulla koulussa kiusoittelua tästä pojasta ja tämän pojan luokkatoverit (lähinnä pojat) alkoivat minullekin sitten huutelemaan ja naureskelemaan. En kuitenkaan kestänyt sitä huutelua ja pistin "suhteen" poikki. Pitkän aikaa sain silti kuulla huuteluja kylillä tästä pojasta ja itseasiassa, kuulin siitä vielä noin nelisen vuotta sitten, kun olin kotipaikkakunnan baarissa ja törmäsin pariin noista huutelijoista. Silloin sain laitettua luun kurkkuun toteamalla, että "Oikeasti, vieläkö te jaksatte sitä samaa juttua soitattaa, vieläkö te olette samalla tasolla kuin vuosia sitten? Mulla on ollut monta suhdetta sen jälkeen enkä ole jäänyt junnaamaan paikoilleni. Koittakaa nyt hyvät ihmiset päästä elämässänne eteenpäin niin kuin minä olen tehnyt." Sen jälkeen ei ole kuulunut enää mitään. Ja hyvä niin.
Luin kirjoituksiasi. Olet rohkea kun jaksat purkaa näitä. Uskon että kirjoittamisesta on apua, paitsi sinulle myös muille jotka ovat kokeneet saman. Toivon sinulle kaikkea hyvää mitä ansaitset.
VastaaPoistaTästä on ollut kyllä eräänlaista terapeuttista apua minulle, mutta eniten toivon, että suurin apu olisi niille jotka ovat kokeneet saman. Olen tavallani päässyt jo yli näistä asioista.
VastaaPoistaItellä oli kanssa seiskaluokalla ihastus, josta en ensin puhunut kenellekään. Kun luokkalaiseni tytöt saivat kuulla siitä, yksi kertoi veljelleen (joka oli meidän luokalla), joka kertoi sitten kaikille. Tuli hyvin selväksi kanssa ettei kukaan huoli. :( Miulle ei tosin siinä vaiheessa keksitty lempinimeä, huudeltiin vain jätkän nimeä ja sitten perään; "luuletko tosiaan että **** tykkäis tollasesta?" Kaiken lisäksi tämä jätkä laittoi kaksi luokkalaistaan blondia likkaa kertomaan miulle, ettei tätä kiinnosta. No, eivät he jättäneet sitä siihen vaan "ilmoittivat asiansa" yleisellä kiusaamisella. Ja aikalailla tilanne sitten rauhoittui, kun sain vaihdettua koulua kasi- ja ysiluokalle. Mutta tällainen on aina kuitenkin perseestä ja veikkaan, että moni kiusattu on kokenut samaa :(
VastaaPoistaMinä en sitten yhtään tykkää siitä, miten kiusattu joutuu aina vaihtamaan koulua! Minusta se on niin kamalan väärin! Jos joidenkin pitäisi koulua vaihtaa, niin kiusaajien.
VastaaPoistaMutta en kiistä, ettenkö itsekin olisi ala-asteella miettinyt koulun vaihtoa. Toisaalta se olisi ollut turhaa, koska olisin kuitenkin yläasteella joutunut niiden samojen ihmisten silmien eteen, ellen olisi sitten vaihtanut yläasteelle naapurikuntaan. Silti, kun pieniä pitäjiä tavallaan nämä kunnat, niin juorutkin levisivät sitä mukaan.
Uskon kuitenkin, ja tiedän, että me kiusatut osaamme katsoa ihmisiä enemmän empaattisemmin ja uskon myös sen, että jokainen kiusattu löytää jonkun jota rakastaa, vaikka itsetunto ollaan moukaroitu maanrakoon.
Voimia sinulle! <3
Joillain on sentään mahdollisuus vaihtaa koulua. Itse olin tilanteessa, jossa sitä vaihtoehtoa ei suotu. Se oli ainut koulu 40 km säteellä ja kaikki menivät ala-asteelta samalle yläasteelle viereiselle paikkakunnalle. Lukion valitsin aikanaan sillä perusteella mitä toiset haukkuivat, ettei samoja naamoja tulisi sinne.
VastaaPoistaAloitin vasta lukemisen avopuolisoni kannustamana. Näen näissä paljon itseäni ja omaa tilannettani. Toivon, että joskus pystyn jättämään tämän varjon taakseni, mutten kymmenessä vuodessa ole siihen kyennyt. Muistot pulpahtavat mieleen salakavalasti ja vievät edelleen mennessään.
Sama homma itselläni, että toivon jättäväni tämän varjon joskus taakseni, mutta välillä vain mieleen ja uniin tupsahtelee flasbackeja noista kamalista ajoista. Ja joka kerta se saa mielen mustumaan.
Poista