Voin varmaksi sanoa, että tiedän jokaisen koulukiusatun ajatelleen itsemurhaa. Jotkut jopa toteuttavat sen, kuten Enkeli-Elisa.
Minusta tämä on surullista. Eivätkö kiusaajat oikeasti ajattele, että joku oikeasti voisi tehdä niin? Kaikista kamalinta on, kun vielä kiusatulle huudellaan, että tämän olisi parempi olla kuollut ja näin ollen tekisi palveluksen muille. Muistan hämärästi, että minullekin ollaan joskus tokaistu, että olisi parempi jossei minua olisi olemassakaan.
Itsekin monasti ajattelin itsemurhaa. Koulu kun oli velvollisuus, jossa piti käydä pakosta ja kohdata melkein joka päivä se helvetti, joka aina minua odotti. Muuta keinoa en keksinyt välttää koulua, kuin itsemurha. Ajattelin myös, että kukapa minua siellä koulussa kaipaisi. Varmasti olisivat helpottuneita, kun en olisi myrkyttämässä toisten niin loistavaa luokkahenkeä. Mutta minä olin onneksi pelkuri. Totaalinen raukka, joka pelkäsi kipua ja kuolemaa. Pelkäsin sitä niin paljon, etten uskaltanut edes neulalla hipaista ihoani. Pelkäsin kuolemaan järkyttävästi, mutta silti mietin sitä. Ajattelin toki perhettäni ensisijaisesti, sitä miten perheeni murtuisi, jos tekisin jotain itselleni. Perhe, oli minulle henkireikä. Äiti suurin tukeni, ja on itseasiassa yhä vieläkin. Mutta olen hengissä. Tässä kertomassa niistä kauheuksista, joita olen kohdannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti