Yläasteella oli aina liikunnassa muutaman viikon verran paritansseja. Vihasin sitä koko sydämestäni. Vihasin sitä, miten muut aina intoilivat ja minä laskin päiviä ja tunteja siihen helvetinkierteeseen.
Koko asetelma oli syvältä, ainakin minun näkökulmastani. Meillä oli kolme luokkaa samassa liikunnanryhmässä, eli meidän luokan lisäksi kaksi rinnakkaisluokkaa. Valitettavasti ne muutama kaveri rippileirin jälkeen olivat eri liikuntaryhmässä. Tytöt ja pojat eriteltiin ja joka toisen tanssin jälkeen haki pojat ja joka toisen jälkeen tytöt. Koko tanssiin-haku oli yhtä rynnimistä. Pojat ryntäsivät henkensä edestä valitsemaan parhaimmat ja suosituimmat tytöt päältä ja tietenkin pelastaakseen oman nahkansa, etteivät joutuisi minun kanssani tanssimaan. Oli myös muutama poika ja tyttö jotka jäivät aina viimeisiksi, mutta minä olin aina se viimeinen. Viimeinen, jota kukaan ei huolinut ja viimeinen jolle opettaja pakotti parin. Yleensä se oli poika, joka inhotti minua epäsiisteydellään ja tungettelevaisuudellaan. Myönnän, että minua karmi hänen lähentelevä käytös (joka kohdistui muutamaan muuhinkin tyttöön). Hammasta purren tanssin tämän kanssa, mutta keskittymiseni herpaantui koko ajan pakenemiseen. Halusin paeta pois niiltä tunneilta.
Kun opettaja määräsi minulle parin huomattuaan, että jäin aina viimeiseksi, niin muutamat pojat käärivtä kämmenensä hihojen sisään ja olivat niin kaukana minusta kuin vain suinkin. Muut pojat nauroivat ja säälivät ääneen sitä epäonnista, joka joutui kanssani "lähikontaktiin". Oli tietenkin pari poikaa, jotka rohkeasti vain nielivät kohtalonsa, mutta niitäkin jotka eivät suostuneen koskemaan minuun, vaan tanssi näytti kuin kahden linnunpelättimen huojumiselta kasvot vastakkain.
Tyttöjenhaku oli yhtä ryntäilyä myös. Pojat toivoivat, että heidät pelastettaisiin minulta mahdollisimman nopeasti. Muutaman kerran pääsin pyytämään paria poikaa tanssimaan, mutta he kieltäytyivät napaten itse "oikeuden" käsiinsä ja harppasivat lähinnä olevan vapaan tytön luokse. Opettajat painottivat, ettei saisi kieltäytyä hakukutsusta, mutta minun kohdalla se ei tietenkään pätenyt. Vaan jos opettaja huomasi minun hakevan poikaa, joka kieltäytyi, opettaja painosti pojan tanssimaan kanssani.
Tyttöparit olivat toki hieman armeliaampia, jos jäi pariton määrä tytöistä ja pojista. Mutta silti tunsin itseni vastenmieliseksi ihmiseksi. Tytöksi, josta kukaan poika ei tulisi koskaan pitämään.
Kerran itkin liikunnanopettajille (tytöillä ja pojilla oli eri opettajat), etten halunnut osallistua niille paritanssitunneille. Kerroin, miltä minusta tuntui ja että kukaan ei tahdo tanssia vapaaehtoisesti kanssani. Liikunnanopettajat olivat mielestäni julmia. Hän eivät reagoinut mitenkään pieneen avunhuutooni passiivisesta kiusaamisesta, vaan painostivat minua osallistumaan uhkaamalla, että muuten ei liikunnasta tipu numeroa. Joka taas tarkoittaisi sitä, etten välttämättä pääsisi luokaltani. Olin tyrmistynyt. Todella tyrmistynyt, enkä voinut muuta kuin niellä itkuni ja tyytyä kohtalooni. Nyttemmin minua harmittaa se, että toimin niin kuin aina yleensä tuon kaltaisissa tilanteissa. En uskaltanut laittaa vastaan. Jos tällä temperamentilla, mikä minulla nyt on, olisin saattanut raivostua opettajille, haistatella pitkät ja lähteä litomaan välittämättä seurauksista. Jos olisin joutunut keskusteluun rehtorin pakeille olisin voinut kertoa sen kaiken paskan, jota olin joutunut sietämään ala-asteelta asti jatkuen yläasteelle. Olisikohan kiusaamiseen silloin puututtu? Miten asiat olisivat siitä edenneet? Sitä en koskaan saisi tietää.
Mutta minä olin silti hiljaa, nielin kaiken sen mitä eteen tuli, vaikka se tuntuikin usein järjettömän pahalta. Nielin, koska en osannut puolustaa itseäni kunnolla.
Discot olivat myös yksiä toivottomuuden lähteitä. Discoihin kuitenkin mentiin, koska muutkin menivät. Jotta olisi jutunaihetta pitkään, jotta voitaisiin hihkua niistä viimeisistä hitaista. Jotta ei olisi suljettu pois porukasta. Kävin vain oman ala-asteeni discoissa. Niissäkin melko harvoin. Joka kerta samalla kaavalla. Olin yksin. Istuin yksin pimeässä liikuntasalissa, jossa discovalot välkkyivät musiikin rytmin mukaan. Penkit, jotka olivat aina salin reunoilla, huomasi selkeästi ryhmittymiä. Minä en koskaan päässyt yhteenkään mukaan. Oli tietenkin muutama kaveri, joiden kanssa tuli välillä "hengailtua", mutta kukaan ei koskaan hakenut tanssimaan. Nekin kerrat kun jota kuta hain, joko poika pakeni paikalta kieltäytyen tai kavereiden vinoilun ja vitsailevan pakottamisen (jotta voisivat nauraa kaverilleen tämän huonoa onnea) jälkeen pitkin hampain suostui. Ja aina mietin, miksi minä edes yritin, miksi saatoin itseni naurunalaiseksi? Mutta halusin kokea saman kuin muut, millaista oli tanssia pojan kanssa hitaita.
Muistan aina kauppojen seinillä katsovani kaihoisasti keskustan ala-asten disco-ilmoituksia. Sinne meni suosituimmat tytöt ja pojat solmimaan kaverisuhteita ja juoruamaan. Tietenkin minä olin yksi juorunaihe, eivät ne minulle tuntemattomat ihmiset muuten olisi "tienneet" minua yläasteella ja osanneet välttää seuraani. Olisin itsekin tahtonut mennä niihin discoihin, äiti jopa pari kertaa minulta kysyikin haluaisinko. Haaveilin, että ehkä sieltä löytäisin kavereita uusista ihmisistä, mutta samalla julma tosiasia takoi minut nopeasti takaisin maanpinnalle. Saattaisin itseni vain naurunalaiseksi. Minulle naurettaisiin, että mitä minäkin luulin itsestäni, kun tulin keskustan ala-asteen discoon.
Yläasteen discoissa en koskaan käynyt. Ei houkutellut enää niiden muutaman ala-asteen discon jälkeen. Minua ei huvittanut seiskalla edes mölli-discoon mennä (joka oli suunnattu uusille seiskaluokkalaisille). Jätin sen väliin, kuten muutkin yläasteen discot. Niin oli parempi, ajattelin. Vaikka jäisin paitsi "yhteenkuuluvaisuuden-tunteesta", oli parempi, etten olisi mennyt sinne ja kuunnellut miten minulle naurettaisiin ja miten hölmösti luulisin, että joku tahtoisi tanssia kanssani. Ei kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti