Oli välillä sellainen olo, että teinpä mitä tahansa, oli se väärin ja näin ollen asettui aina minua vastaan. Pelkkä olemassaolonikin huokui jo sitä, että minua vastaan oltiin. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Eikä tehdä. Mutta kun jotakin sanoin tai tein, sitä oli helppo käyttää minua vastaan.
Pelkojeni takia, en sietänyt yhtään verta tai väkivaltaa. Olin jo kauhuissani pelkästään siitä, että elokuvissa jota kuta ammuttiin tai joku kuoli ja vielä jos näkyi verta, olin suunniltani. Niinpä kun jos koulussa katsottiin oppilaiden valitsemia videoita (jotka olivat yleensä silloisia suosiossa olevia pätkiä), oli minun aina pakko varmistaa ettei elokuvassa ollut väkivaltaa. Joistakin se oli kamalan huvittavaa. Varsinkin, kun jäin niiltä katselukerroilta pois, kun en uskaltautunut mukaan. Mutta kun katsoimme animaatioelokuvia (joita yleensä opettaja vain toi näytille) olin aivan haltioissani. Sitäkin ylenkatsottiin, koska hei, sehän on niin lapsellista innostua piirretyistä. Silti se ei saanut rakkauttani animaatioelokuvia kohtaan sammumaan.
Eräällä liikunnantunnilla katsoimme jotakin liikuntavideota, en edes muista mitä. Tavalliseen tapaan, haimme vanhoja sohvien/nojatuolien istuintyynyjä pehmikkeeksi. Olin oman tyynyni kanssa yhden luokkalaiseni tytön takana. Hän makasi pää tyynyllä. Kun video oli loppu ja aloimme nousta viemään tyynyjä takaisin, tämän tytön korvakoru oli ottanut tämän tyynyyn kiinni ja kun minä nappasin oman tyynyni syliin (ilmeisesti jotenkin vähän tönäisten vahingossa tätä tyttöä) tytön korvariipus meni rikki. Sain järkyttävät raivohuudot niskoilleni ja tyttö haukkui minut pataluhdaksi. Hän huusi, että enkö minä ymmärrä miten kallis se korvakoru oli ja että joutuisin korvaamaan sen hänelle. Minä olin jälleen mykkä, muistan pyytäneeni anteeksi ja kertoneeni, etten tehnyt sitä tahallani. Se ei tietenkään riittänyt. En kuitenkaan joutunut korvaamaan sitä korvariipusta, mutta tietenkin tunsin itseni todella syylliseksi vaikken ollut mitään sellaista tarkoittanutkaan.
Oli tulossa jonkinlainen koulujen välinen yleisurheilukisa. Piti sitten päättää kolme tyttöä ja kolme poikaa (muistaakseni) kilpailuun. Opettaja sitten kyseli, että ketkä olisivat halukkaita. Luokkamme liikunnallisin tyttö oli tietenkin ensimmäinen ja eräs toinenkin ilmoittautui mukaan. Kukaan muu tytöistä ei tuntunut haluavan mukaan, joten minä sitten ilmoitin olevani halukas mukaan. Opettaja löi "tiimin" lukkoon ja siitäkös alkoi kuulumaan hirveä meteli, että jonkun muun olisi pitänyt tulla minun tilalleni. Minä kuitenkin sitten menin kilpailuihin hirveä syyllisyyden tunne niskoillani, tunsin ettei minun olisi pitänyt olla koko kisoissa, vaan jonkun muun.
Kuudennella luokalla luokkamme yksi suosituimmista tytöistä piti bileet, joista puhuttiin seuraavana päivänä ihan koko ajan. Joka hetki kuin mahdollista, naureskeltiin ja puhuttiin kovaan ääneen, miten hauskaa oli ollut. Ja oikein alleviivattiin, miten minä olin ainoa, jota ei ollut kutsuttu.
Ala-asteella lintsasin todella usein. Vain ja ainoastaan sen takia, etten tahtonut mennä kouluun. Tietenkin minut otettiin suurennuslasin alle ja silloin, kun tulin kouluun, alkoi ristikuulustelu luokkalaisten keskuudesta (lähinnä tyttöjen), että minä lintsaan. Ja että oli kokeet ja kaikkea ja minä lintsaan. Siitä puhuttiin TODELLA paheksuvasti eikä ollenkaan ihmetelty syytä siihen, miksi niin tein. Lintsasin lisää. Vanhemmat tiesivät tästä ja siitä, että minua kiusattiin, mutta yrittivät kuitenkin houkutella minua kouluun. Minä pelkäsin. Monasti olin aamusti lähtevinäni kouluun. Otin kenkäni, takkini ja reppuni ja menin vaatekaappiini piiloon. Tulin sieltä vasta, kun ketään ei ollut kotona, että olisin voinut teeskennellä tulleeni koulusta sillä välin.
Teimme kerran ryhmä työtä suurelle paperille. Kukaan ei tahtonut minun ryhmästäni ottaa suurta paperia pulpettiinsa tilan viejäksi. Niinpä se suurin piirtein tungettiin minun kontolleni ja minun pulpettiini. Olin silloin nuhainen ja pidin nenäliinoja pulpetissani. Siellä oli myös käytettyjä, joita en ollut roskikseen tunnin aikana ehtinyt roskakoriin viemään. Kun seuraavan kerran työ piti ottaa esille, ryhmäni jäsenet kangistuivat kauhusta ja inhosta, kun huomasivat pari rypistynyttä nenäliinaa. Siitä alkoi aivan järkyttävä huuto ja melkein jopa itku. Kukaan ei halunnut koskeakaan ryhmätyöhön ja äläkässä vaan kiljuttiin jälleen kerran pöpöstä ja suurinpiirtein loikittiin luokan ikkunoita. Opettaja oli sen ainoan kerran skarppina ja puuttui asiaan. Tuli kysymään, että mikä ihmeen metakka oli meneillään ja että miksi työ ei ole jo esillä. Minä olin itku kurkussa ja muut ryhmän jäsenet melkein vapisivat inhonväreistä. Niinpä opettaja käski yhden ryhmäläisistä ottamaan työn esille ja otti minut luokan ulkopuolelle jutteluhetkeen. Näin sivusilmällä, miten eräs tyttö otti paperin kulmasta kiinni etusormen ja peukalon otteella. Niin kulmasta kuin mahdollista ja niin vähällä kosketuksella kuin mahdollista ja piti sitä niin kaukana itsestään kuin mahdollista. Ilme oli vääntynyt inhon irvistykseen. Opettaja kysyi, sitten minulta, että mistä oikein oli kysymys. Minä itku kurkussa kerroin, miten asia oli ja sain sanottua, että minua kiusattiin. Mutta kaikki, mitä opettaja teki, oli että hän piti pienen puhuttelun luokalle (en halunnut mennä luokkaan siksi aikaa, joten tulin vasta kun puhuttelu oli pidetty. En siis tiedä yhtään, mitä opettaja oli luokalle sanonut). Kun palasin luokkaan, opettaja vaati koko luokkaa pyytämään anteeksi. Silti sille anteeksi-sanalle ei löytynyt yhtään vilpitöntä tunnetta. Se oli vain sana, joka piti sanoa. Ei muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti