Saman katon alla vihollisten kanssa.

Rippileiri. Leiri, joka vahvistaisi nuorten yhteenkuuluvuutta ja tiimihenkeä. Leiri, jossa olisi hauskaa ja mukavaa viettää aikaa kavereiden kanssa ja tutustua paremmin samaan leiriin osuneita rinnakkaisluokkalaisia. Leiri, joka joillekin on helvetti.

Nykyään rippileirit ovat kaiketi lyhyempiä, viikon mittaisia. Mutta silloin kun minä olin rippileiri-iässä, oli talvi-leiri joka kesti viikon ja vei koko talviloman. Siihen päälle oli vielä seurakunnantalolla irtonaisia rippitunteja. Kesällä olevat leirit kestivät kaksi viikkoa. Minä valitsin talvileirin. Lyhyimmän mahdollisen ajan, jonka leiri kestäisi. Viikkokin tuntui jo aivan liian pitkältä ajalta.

Muistan miten menin jännityksen sekaisin tuntein leirille. Huoneet olivat neljän hengen huoneita, eikä leirilläni ollut ketään kaveria. Omalta luokaltani pahimmat kiusaajat tietenkin. Lyöttäydyin ikään kuin vahingossa kolmen rinnakkaisluokkalaisen tytön kanssa samaan huoneeseen. Olin heihin tutustunut jo musiikintunneilla ja edeltävillä rippitunneilla. Heistä tulikin minulle kavereita. Olin helpottunut, mutta samalla peloissani siitä, mitä tuleman pitäisi. Mieltä kirvoitti myös alati koti-ikävä. Ikävä turvaan.

Turvaan en kuitenkaan päässyt. Isoset olivat ihan ok ja pienet ryhmät, joissa teimme ryhmätöitä ja kilpailimme olivat ihan mukavia. Minun ryhmääni ei onneksi osunut ketään pahimmista kiusaajistani. Mutta vapaa-ajat olivat kurjia. En tiennyt mitä olisin tehnyt, vaelsin ja ihmettelin muiden tekemisiä ja muutamia kertoja yritinkin mennä mukaan. Kuitenkin minut jätettiin sen kummemmin noteeraamatta.

Tunneilla käsiteltävät asiat välillä ahdistivat minua. Varsinkin kun puhuttiin kuolemasta ja maailmankaikkeudesta. Minut valtasi suunnaton pelko, kun ohjaaja oli kertonut tarinan vuosien takaa, miten joku rippileiriläinen ei enää herännytkään aamulla. Pelkäsin, että mitä jos minulle käy samalla tavalla. Mitä jos en enää heräisikään ja kuolisin vihollisten leirissä kaukana perheestäni?

Meillä oli ensimmäisenä leiripäivänä arvottu salaiset kirjeparit. Oli kirjelaatikko, jonne piti kirjoittaa vähintään kerran päivässä joku kirje salanimen takaa. Kirjelaatikkoon sai myös jättää kirjeitä muillekin jos halusi. Myös isosille, ohjaajalle ja papille. Minä kirjoitin ohjaajalle salanimen takaa kuolemanpelostani. Siitä, miten itse pelkäsin etten heräisi enää aamulla ja kaikesta, mikä minua kuolemassa pelotti. Kirjeet jaettiin aina illalla, mutta kas kummaa. Pojat olivat aina niin uteliaita, että he lukivat näitä kirjeitä salaa. Minun kirjeeni osui heidän käsiinsä. En tiedä miten he yhdistivät kirjeen minuun, mutta sain osakseni pilkkaa. Minulle naurettiin, että pelkäsin kuolemaa. Naurettiin kirjeelleni, ivailtiin ja huudeltiin ympäri leirikeskusta, miten pelkäsin kuollakseni kuolemaa. Se tuntui äärettömän pahalta. Enkä uskaltanut napata isosta tai ohjaajaa hihasta kiinni. Annoin sen tapahtua, annoin itseni niellä taas sen kaiken paskan. Eikä kukaan huomannut tai puuttunut asiaan. Sain kuitenkin ohjaajalta vastakirjeen, jossa tämä totesi vain, että on normaalia pelätä kuolemaa. Ehkä muutama lohduttava sanakin löytyi. En kirjoittanut enää takaisin.

Leirillä vietettiin häät. Kaikki olivat jännityksestä soikeina, että minkä roolin he saisivat. Kaikki tytöt tietty tahtoivat olla morsiammen roolissa. Minäkin salaa haaveilin kyseistä roolista. Mutta sain roolikseni mummon. Olin ainoa mummon roolissa, muut olivat morsiammen äitejä tai tätejä tai kaasoja tai morsiusneitoja. Minun rooliparikseni toki valittiin pappakin pojista. Kun piti pukeutua rooliin, minulle varjostettiin meikillä juonteita kasvoille ja vedin jotkut jämärääsyt päälleni muiden napatessa parhaat päältä. Kaikki olivat innoissaan. Minäkin yritin mukautua rooliini, olinhan ollut jo kerran kesäteatterissa näyttelemässä ja rakastin näyttelemistä. "Vastanäyttelijäni" heitti välillä vain jotain typerää läppää, joka oli kai tarkoitettu tietynlaiseksi solvaukseksi ja että pysyisin vain vaiti etten veisi häneltä oman roolinsa iloa. Kun sitten "hääväki" meni hääkakulle ja kahville, niin sanottiin että kakku otetaan sen verran, että kaikille riittää. Kakkua oli suuri pellillinen ja siitä riitti. Varsinkin kun itse jonon keskivaiheilla ollessani katsoin, miten tytöt vetivät millin vahvuisia olemattomia siivuja kakusta, ajattelin että voisin ottaa ihan sellaisen normaalin kokoisen palan joka ei omasta mielestäni ainakaan ollut liian suuri. Ja vieläpä, kun kakusta ei ollut puoliakaan mennyt. Mutta mitä tapahtuikaan, sain järkyttävän haloon niskaani. "MITÄ?! Kuin sä otit noin ison palasen?! Etkö sä tajuu et tääl on muitaki!" "Et sitte ajatellu ketään muita! Sanottiin et pitää muilleki jättää!" "Vittu sä oot ahne possu!". Ja vaikka yritin puolustautua sillä, että kakkuahan on todella riittävästi muillekin, niin ei auttanut. Sanoin, että voin minä tästä puolet laittaa takaisinkin, niin sekään ei ollut hyvä, koska tehtiin selväksi, ettei kukaan olisi sitä palaa kuitenkaan syönyt.
Söin kakkua kaikessa hiljaisuudessani rooliparini vieressä, joka vinoili kaiken sen kakun pakkautuvan vyötärölleni ja miten minulla varpusparvi tulisi lentämään kaaressa ja naureskellen vielä päälle muutaman muun kanssa. Ei olisi tehnyt mieli syödä koko kakkua, mutta jos olisin jättänyt sen syömättä, olisin saanut niskoilleni vihat kakun tuhlaamisesta ja jonkun muun osan viemisestä. Ja kuten arvelinkin, kakkuahan jäi jäljelle vielä ihan mukavasti. Kukaan ei sitä vaan tuntunut huomaavan. Enkä kehdannut muiden mukana hakea lisää, koska pelkäsin sitä paska-aaltoa, joka siitä olisi niskoilleni koitunut.

Sitten tuli se pelottava osuus. Jokaisella oli paperinen suuri sydän, jossa oli oma nimi keskellä. Jokaisesta piti jättää jokin muisto ja kuvaavat sanat kyseisen sydämen omistajasta. Minulle iski tietenkin takautumat ala-asteelta siitä kerrasta äidinkielen tunnilla, jossa oli samaa menetelmää käytetty ja miten rumia sanoja sain osakseni. Kaikista peloista huolimatta ja onnekseni sain ihan mukavia kommentteja. Nyt ei ollut yhtään ikävää sanaa. Kaikki oli tyyliin "ihan ok" "mukava" "joo kiva" ja sitten joiltakin jotain positiivisempaa. Olin yllättynyt ja helpottunut. Mutta se ei poistanut sitä seikkaa, miten ikävältä muiden kanssa oleminen se viikko oli tuntunut. Tietenkin minun huoneessa olevat uudet kaverini pitivät minut pinnalla ja että oli edes hieman mukavempaa.

Silti tunsin ikävän pistoksen sydämessäni, kun huomasin erään entisen luokkalaiseni lisänneen kuvan itsestään leirillä häiden viettämisestä, jossa tämä oli sonnustautunut rooliasuunsa. Ja niistä kommenteista, miten muisteltiin sitä mukavaa aikaa ja miten söötiltä tämä näyttikään. Ne ajat palasivat heti mieleeni.

Luuriluuseri.

Silloin kun oli lankapuhelimet, silloin kun olin ala-asteella, saivat pari poikaa idean soittaa minulle. He olivat luokkalaisiani poikia. Olin huoneessani, jonka jaoin siskoni kanssa. Taisin leikkiä itsekseni, kun kuulin äidin kävelevän rappuja ylös huikaten hymyssä suin, että joku poika soittaa minulle. Olin hämmentynyt. Kuka minulle soittaisi? Varsinkaan poika? Epäröiden menin ala-kertaan. Äiti hymyili, luuli että joku poika tahtoisi viettää aikaa kanssani leikkien tai muuten vain. Itsekin halusin uskoa siihen. Nostin kuitenkin luurin ja vastasin. Hetken oli hiljaista, kunnes langanpäässä alkoi naurunrämäkkä. Pidin luuria korvallani ja katsoin tyhjyyteen, olisihan se pitänyt arvata. Piloillaanhan he soittivat. Saattoivat minut naurunalaiseksi ja varmasti luulivat, että olisin ollut innoissani siitä kun joku poika soittaisi minulle ihan tosissaan hyvissä mielin tahtoen jakaa seuransa kanssani.

Laskin luurin apeana ja surullisena. Äiti oli tietenkin kiinnostunut, että mitä asiaa pojalla oli. Vaisusti taisin jotain sanoa, ettei mitään ihmeellistä ja hiivin apeana huoneeseni.

Kännyköiden tullessa yleiseen käyttöön vuosi vuodelta, sain minäkin ensimmäisen kännykkäni kuudennella luokalla. Piikkejä soiteltiin aina tyypeille joista tykättiin (niitä pikaisia soittohäläreitä, jos tiedätte mitä tarkoitan). Numeroni toki otettiin vastaan ja sain itsekin suurimmalta osalta luokastani numerot, vaikkei se sen kummepi asia olekaan, niin olin salaa iloinen että minun numeroni haluttiin. Minut kelpuutettiin, ainakin hetkeksi.

Muutaman kerran sain ilkeitä viestejä, mutta muuten säästyin tekstarisaastalta. Onneksi.

Kuka tanssisi siivettömän kanssa?

Yläasteella oli aina liikunnassa muutaman viikon verran paritansseja. Vihasin sitä koko sydämestäni. Vihasin sitä, miten muut aina intoilivat ja minä laskin päiviä ja tunteja siihen helvetinkierteeseen.

Koko asetelma oli syvältä, ainakin minun näkökulmastani. Meillä oli kolme luokkaa samassa liikunnanryhmässä, eli meidän luokan lisäksi kaksi rinnakkaisluokkaa. Valitettavasti ne muutama kaveri rippileirin jälkeen olivat eri liikuntaryhmässä. Tytöt ja pojat eriteltiin ja joka toisen tanssin jälkeen haki pojat ja joka toisen jälkeen tytöt. Koko tanssiin-haku oli yhtä rynnimistä. Pojat ryntäsivät henkensä edestä valitsemaan parhaimmat ja suosituimmat tytöt päältä ja tietenkin pelastaakseen oman nahkansa, etteivät joutuisi minun kanssani tanssimaan. Oli myös muutama poika ja tyttö jotka jäivät aina viimeisiksi, mutta minä olin aina se viimeinen. Viimeinen, jota kukaan ei huolinut ja viimeinen jolle opettaja pakotti parin. Yleensä se oli poika, joka inhotti minua epäsiisteydellään ja tungettelevaisuudellaan. Myönnän, että minua karmi hänen lähentelevä käytös (joka kohdistui muutamaan muuhinkin tyttöön). Hammasta purren tanssin tämän kanssa, mutta keskittymiseni herpaantui koko ajan pakenemiseen. Halusin paeta pois niiltä tunneilta.

Kun opettaja määräsi minulle parin huomattuaan, että jäin aina viimeiseksi, niin muutamat pojat käärivtä kämmenensä hihojen sisään ja olivat niin kaukana minusta kuin vain suinkin. Muut pojat nauroivat ja säälivät ääneen sitä epäonnista, joka joutui kanssani "lähikontaktiin". Oli tietenkin pari poikaa, jotka rohkeasti vain nielivät kohtalonsa, mutta niitäkin jotka eivät suostuneen koskemaan minuun, vaan tanssi näytti kuin kahden linnunpelättimen huojumiselta kasvot vastakkain.

Tyttöjenhaku oli yhtä ryntäilyä myös. Pojat toivoivat, että heidät pelastettaisiin minulta mahdollisimman nopeasti. Muutaman kerran pääsin pyytämään paria poikaa tanssimaan, mutta he kieltäytyivät napaten itse "oikeuden" käsiinsä ja harppasivat lähinnä olevan vapaan tytön luokse. Opettajat painottivat, ettei saisi kieltäytyä hakukutsusta, mutta minun kohdalla se ei tietenkään pätenyt. Vaan jos opettaja huomasi minun hakevan poikaa, joka kieltäytyi, opettaja painosti pojan tanssimaan kanssani.

Tyttöparit olivat toki hieman armeliaampia, jos jäi pariton määrä tytöistä ja pojista. Mutta silti tunsin itseni vastenmieliseksi ihmiseksi. Tytöksi, josta kukaan poika ei tulisi koskaan pitämään.

Kerran itkin liikunnanopettajille (tytöillä ja pojilla oli eri opettajat), etten halunnut osallistua niille paritanssitunneille. Kerroin, miltä minusta tuntui ja että kukaan ei tahdo tanssia vapaaehtoisesti kanssani. Liikunnanopettajat olivat mielestäni julmia. Hän eivät reagoinut mitenkään pieneen avunhuutooni passiivisesta kiusaamisesta, vaan painostivat minua osallistumaan uhkaamalla, että muuten ei liikunnasta tipu numeroa. Joka taas tarkoittaisi sitä, etten välttämättä pääsisi luokaltani. Olin tyrmistynyt. Todella tyrmistynyt, enkä voinut muuta kuin niellä itkuni ja tyytyä kohtalooni. Nyttemmin minua harmittaa se, että toimin niin kuin aina yleensä tuon kaltaisissa tilanteissa. En uskaltanut laittaa vastaan. Jos tällä temperamentilla, mikä minulla nyt on, olisin saattanut raivostua opettajille, haistatella pitkät ja lähteä litomaan välittämättä seurauksista. Jos olisin joutunut keskusteluun rehtorin pakeille olisin voinut kertoa sen kaiken paskan, jota olin joutunut sietämään ala-asteelta asti jatkuen yläasteelle. Olisikohan kiusaamiseen silloin puututtu? Miten asiat olisivat siitä edenneet? Sitä en koskaan saisi tietää.
Mutta minä olin silti hiljaa, nielin kaiken sen mitä eteen tuli, vaikka se tuntuikin usein järjettömän pahalta. Nielin, koska en osannut puolustaa itseäni kunnolla.

Discot olivat myös yksiä toivottomuuden lähteitä. Discoihin kuitenkin mentiin, koska muutkin menivät. Jotta olisi jutunaihetta pitkään, jotta voitaisiin hihkua niistä viimeisistä hitaista. Jotta ei olisi suljettu pois porukasta. Kävin vain oman ala-asteeni discoissa. Niissäkin melko harvoin. Joka kerta samalla kaavalla. Olin yksin. Istuin yksin pimeässä liikuntasalissa, jossa discovalot välkkyivät musiikin rytmin mukaan. Penkit, jotka olivat aina salin reunoilla, huomasi selkeästi ryhmittymiä. Minä en koskaan päässyt yhteenkään mukaan. Oli tietenkin muutama kaveri, joiden kanssa tuli välillä "hengailtua", mutta kukaan ei koskaan hakenut tanssimaan. Nekin kerrat kun jota kuta hain, joko poika pakeni paikalta kieltäytyen tai kavereiden vinoilun ja vitsailevan pakottamisen (jotta voisivat nauraa kaverilleen tämän huonoa onnea) jälkeen pitkin hampain suostui. Ja aina mietin, miksi minä edes yritin, miksi saatoin itseni naurunalaiseksi? Mutta halusin kokea saman kuin muut, millaista oli tanssia pojan kanssa hitaita.

Muistan aina kauppojen seinillä katsovani kaihoisasti keskustan ala-asten disco-ilmoituksia. Sinne meni suosituimmat tytöt ja pojat solmimaan kaverisuhteita ja juoruamaan. Tietenkin minä olin yksi juorunaihe, eivät ne minulle tuntemattomat ihmiset muuten olisi "tienneet" minua yläasteella ja osanneet välttää seuraani. Olisin itsekin tahtonut mennä niihin discoihin, äiti jopa pari kertaa minulta kysyikin haluaisinko. Haaveilin, että ehkä sieltä löytäisin kavereita uusista ihmisistä, mutta samalla julma tosiasia takoi minut nopeasti takaisin maanpinnalle. Saattaisin itseni vain naurunalaiseksi. Minulle naurettaisiin, että mitä minäkin luulin itsestäni, kun tulin keskustan ala-asteen discoon.

Yläasteen discoissa en koskaan käynyt. Ei houkutellut enää niiden muutaman ala-asteen discon jälkeen. Minua ei huvittanut seiskalla edes mölli-discoon mennä (joka oli suunnattu uusille seiskaluokkalaisille). Jätin sen väliin, kuten muutkin yläasteen discot. Niin oli parempi, ajattelin. Vaikka jäisin paitsi "yhteenkuuluvaisuuden-tunteesta", oli parempi, etten olisi mennyt sinne ja kuunnellut miten minulle naurettaisiin ja miten hölmösti luulisin, että joku tahtoisi tanssia kanssani. Ei kukaan.

Kun tärkeästä asiasta tehdään pilkkaa.

Kuinka monesti jostakin itselleen tärkeästä asiasta onkaan tehty jotain sellaista, mikä alkaa itseäänkin inhottamaan ja joka ei enää olekaan tärkeä itselle.

Kuten postauksessa; Rakkaalla lapsella on monta nimeä, vai onko?, jossa kerroin minulle hyvin rakkaista kaneista ja pilkkanimestäni "kani-fani" sekä siitä rallatuksesta, joka tästä pilkkanimestä väännettiin.

Sain kummisedältäni avaimenperä kaulanauhan, tiedättekö ne jotka laitettiin kaulaan ja joiden päähän sai sitten laittaa avaimensa ja jotka olivat silloin 2000-luvun alussa muotia. Olin silloin seitsemännellä luokalla, kun kummisetäni oli tuonut sellaisen nauhan minulle Turusta, Down by the Laituri -tapahtumasta. Nauha oli musta ja siinä oli luki "Lautta - fiilistä ei voi lyödä". Pidin sitä ylpeänä kaulassani, olihan se lahja kummisedältäni ja vihdoinkin minullakin oli (omasta mielestäni) siisti avaimenperä kaulanauha. Käytin sitä kuitenkin vain pari kertaa koulussa, kunnes hylkäsin sen laatikon pohjalle. Nimittäin tietenkin luokkalaiseni olivat kiinnostuneita uudesta ylpeydenaiheestani. Lautta-sanasta väännettiin "lauta", jota sitten kailotettiin koulun käytävillä ja luokassa. Minä kun olin vielä fyysiseltä/ulkomuodolliselta kehitykseltä muita jäljessä, toisin sanoen, rintani olivat olemattomat. Jätin siis nauhan kotiini, enkä enää ikinä käyttänyt sitä missään. Sain silti vielä jälkeenkin päin kuulla tätä "lauta" haukkumista. Olin surullinen, sillä pidin niin paljon tästä avaimenperä kaulanauhasta, mutta en voinut käyttää sitä, koska muuten olisin saanut kuulla pilkkaamista enenmmän.

Ihastunut kiusattu.

Vaikka olinkin kiusattu, niin olihan minullakin ihastuksia. Jaksoin aina toivoa, että ihastus huomaisi minut. Yksi ihastukseni (ja pitkäaikaisin läpi peruskoulun) oli yksi luokkalaisemme poika, joka ei kiusaamiseen osallistunut. Hän oli hyvinkin tasavertainen ja söpöin sekä suosittu. Moni tyttö oli häneen ihastunut, minä olin yksi niistä. Jaksoin haaveilla, mutta en koskaan tehnyt muuta asialle.

Tietysti kaikki tytöt luokaltani tiesivät ihastuksen kohteeni, vaikka minun ihastuksen kohdettani kysyttäessä, vastasin aina ettei minulla sellaista ole. Minulle tehtiin selväksi sanattomasti, ettei kukaan minua koskaan huolisi. Pojat antoivat sen ilmi käytöksellään ja puheillaan. Olin tottakai itsekin sitten sitä mieltä, että eipä minua kukaan koskaan huoli. Silti haaveilin.

Kerran seitsämännellä luokalla, kotitalouden tunnilla, opettaja määräsi minut istumaan ihastukseni pöytään (pöydät olivat neljän hengen pöytiä), kun kyseisen pöydän pari oppilasta oli poissa koulusta ja opettaja tasoitti ryhmiä väliaikaisesti. Olin tietenkin onneni kukkuloilla, kun pääsin samaan ryhmään ihastukseni kanssa. Mutta sitä kiusallista huutelua en olisi kaivannut yhtään. Muutama tyttö innostui huutelemaan: "Kattokaa, Saija on ihan kiimassa ko pääsin sen pöytään istumaan! KIIMA-KIIHKO!" ja naurua päälle. Tätä nimitystä "Kiima-kiihko" sain jopa kuulla yleisemmin, kuin vain luokassa. Mm. ruokalassa nämä pari tyttöä kuuluttivat kovaan ääneen uutta lempinimeäni. Ja tottakai muut innostuivat nauramaan. Uutta lempinimeäni kailotettiin muutaman viikon, koska olihan se hauskaa nähdä, miten vaivaannuin ja en pitänyt yhtään siitä, miksi minua kutsuttiin.

Yläasteella koin myös ensimmäisen "alaks oleen"-juttuni kahdeksannella luokalla. Kyseessä oli henkilö, joka ei ollut samalla yläasteella. Tapasin poikaa pari kertaa, kunnes aloin saamaan ikäviä viestejä seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyen. Jätin pojan.

Yhdeksännellä luokalla ihastuin seitsämännellä luokalla käyvään poikaan. Oli seiskojen seikkailu (yläasteella oli tapana keväällä kolmen päivän pituiselle retkelle, jossa sai valita vaikeusasteen seikkailulle. Pyöräiltiin naapurikuntaan kymmeniä kilometrejä ja toimenkuvaan liittyi kaikenlaisia seikkailuratoja, melontaa ja sen sellaista) ja yhdeksäsluokkalaisista halukkaat saivat olla ryhmänvetäjiä. Minä tietenkin halusin mukaan ja vedin "retkiryhmää", jossa haasteet olivat helpoimpia ja niitä oli vähemmän. Nuotiolla sitten jutustelin tämän pojan kanssa ja aloimme "seurustelemaan". Sain kuulla koulussa kiusoittelua tästä pojasta ja tämän pojan luokkatoverit (lähinnä pojat) alkoivat minullekin sitten huutelemaan ja naureskelemaan. En kuitenkaan kestänyt sitä huutelua ja pistin "suhteen" poikki. Pitkän aikaa sain silti kuulla huuteluja kylillä tästä pojasta ja itseasiassa, kuulin siitä vielä noin nelisen vuotta sitten, kun olin kotipaikkakunnan baarissa ja törmäsin pariin noista huutelijoista. Silloin sain laitettua luun kurkkuun toteamalla, että "Oikeasti, vieläkö te jaksatte sitä samaa juttua soitattaa, vieläkö te olette samalla tasolla kuin vuosia sitten? Mulla on ollut monta suhdetta sen jälkeen enkä ole jäänyt junnaamaan paikoilleni. Koittakaa nyt hyvät ihmiset päästä elämässänne eteenpäin niin kuin minä olen tehnyt." Sen jälkeen ei ole kuulunut enää mitään. Ja hyvä niin.

Itsemurhasta.

Voin varmaksi sanoa, että tiedän jokaisen koulukiusatun ajatelleen itsemurhaa. Jotkut jopa toteuttavat sen, kuten Enkeli-Elisa.
Minusta tämä on surullista. Eivätkö kiusaajat oikeasti ajattele, että joku oikeasti voisi tehdä niin? Kaikista kamalinta on, kun vielä kiusatulle huudellaan, että tämän olisi parempi olla kuollut ja näin ollen tekisi palveluksen muille. Muistan hämärästi, että minullekin ollaan joskus tokaistu, että olisi parempi jossei minua olisi olemassakaan.

Itsekin monasti ajattelin itsemurhaa. Koulu kun oli velvollisuus, jossa piti käydä pakosta ja kohdata melkein joka päivä se helvetti, joka aina minua odotti. Muuta keinoa en keksinyt välttää koulua, kuin itsemurha. Ajattelin myös, että kukapa minua siellä koulussa kaipaisi. Varmasti olisivat helpottuneita, kun en olisi myrkyttämässä toisten niin loistavaa luokkahenkeä. Mutta minä olin onneksi pelkuri. Totaalinen raukka, joka pelkäsi kipua ja kuolemaa. Pelkäsin sitä niin paljon, etten uskaltanut edes neulalla hipaista ihoani. Pelkäsin kuolemaan järkyttävästi, mutta silti mietin sitä. Ajattelin toki perhettäni ensisijaisesti, sitä miten perheeni murtuisi, jos tekisin jotain itselleni. Perhe, oli minulle henkireikä. Äiti suurin tukeni, ja on itseasiassa yhä vieläkin. Mutta olen hengissä. Tässä kertomassa niistä kauheuksista, joita olen kohdannut.

Kaikki mitä tein, tein väärin.

Oli välillä sellainen olo, että teinpä mitä tahansa, oli se väärin ja näin ollen asettui aina minua vastaan. Pelkkä olemassaolonikin huokui jo sitä, että minua vastaan oltiin. Minun ei tarvinnut edes sanoa mitään. Eikä tehdä. Mutta kun jotakin sanoin tai tein, sitä oli helppo käyttää minua vastaan.

Pelkojeni takia, en sietänyt yhtään verta tai väkivaltaa. Olin jo kauhuissani pelkästään siitä, että elokuvissa jota kuta ammuttiin tai joku kuoli ja vielä jos näkyi verta, olin suunniltani. Niinpä kun jos koulussa katsottiin oppilaiden valitsemia videoita (jotka olivat yleensä silloisia suosiossa olevia pätkiä), oli minun aina pakko varmistaa ettei elokuvassa ollut väkivaltaa. Joistakin se oli kamalan huvittavaa. Varsinkin, kun jäin niiltä katselukerroilta pois, kun en uskaltautunut mukaan. Mutta kun katsoimme animaatioelokuvia (joita yleensä opettaja vain toi näytille) olin aivan haltioissani. Sitäkin ylenkatsottiin, koska hei, sehän on niin lapsellista innostua piirretyistä. Silti se ei saanut rakkauttani animaatioelokuvia kohtaan sammumaan.

Eräällä liikunnantunnilla katsoimme jotakin liikuntavideota, en edes muista mitä. Tavalliseen tapaan, haimme vanhoja sohvien/nojatuolien istuintyynyjä pehmikkeeksi. Olin oman tyynyni kanssa yhden luokkalaiseni tytön takana. Hän makasi pää tyynyllä. Kun video oli loppu ja aloimme nousta viemään tyynyjä takaisin, tämän tytön korvakoru oli ottanut tämän tyynyyn kiinni ja kun minä nappasin oman tyynyni syliin (ilmeisesti jotenkin vähän tönäisten vahingossa tätä tyttöä) tytön korvariipus meni rikki. Sain järkyttävät raivohuudot niskoilleni ja tyttö haukkui minut pataluhdaksi. Hän huusi, että enkö minä ymmärrä miten kallis se korvakoru oli ja että joutuisin korvaamaan sen hänelle. Minä olin jälleen mykkä, muistan pyytäneeni anteeksi ja kertoneeni, etten tehnyt sitä tahallani. Se ei tietenkään riittänyt. En kuitenkaan joutunut korvaamaan sitä korvariipusta, mutta tietenkin tunsin itseni todella syylliseksi vaikken ollut mitään sellaista tarkoittanutkaan.

Oli tulossa jonkinlainen koulujen välinen yleisurheilukisa. Piti sitten päättää kolme tyttöä ja kolme poikaa (muistaakseni) kilpailuun. Opettaja sitten kyseli, että ketkä olisivat halukkaita. Luokkamme liikunnallisin tyttö oli tietenkin ensimmäinen ja eräs toinenkin ilmoittautui mukaan. Kukaan muu tytöistä ei tuntunut haluavan mukaan, joten minä sitten ilmoitin olevani halukas mukaan. Opettaja löi "tiimin" lukkoon ja siitäkös alkoi kuulumaan hirveä meteli, että jonkun muun olisi pitänyt tulla minun tilalleni. Minä kuitenkin sitten menin kilpailuihin hirveä syyllisyyden tunne niskoillani, tunsin ettei minun olisi pitänyt olla koko kisoissa, vaan jonkun muun.

Kuudennella luokalla luokkamme yksi suosituimmista tytöistä piti bileet, joista puhuttiin seuraavana päivänä ihan koko ajan. Joka hetki kuin mahdollista, naureskeltiin ja puhuttiin kovaan ääneen, miten hauskaa oli ollut. Ja oikein alleviivattiin, miten minä olin ainoa, jota ei ollut kutsuttu.

Ala-asteella lintsasin todella usein. Vain ja ainoastaan sen takia, etten tahtonut mennä kouluun. Tietenkin minut otettiin suurennuslasin alle ja silloin, kun tulin kouluun, alkoi ristikuulustelu luokkalaisten keskuudesta (lähinnä tyttöjen), että minä lintsaan. Ja että oli kokeet ja kaikkea ja minä lintsaan. Siitä puhuttiin TODELLA paheksuvasti eikä ollenkaan ihmetelty syytä siihen, miksi niin tein. Lintsasin lisää. Vanhemmat tiesivät tästä ja siitä, että minua kiusattiin, mutta yrittivät kuitenkin houkutella minua kouluun. Minä pelkäsin. Monasti olin aamusti lähtevinäni kouluun. Otin kenkäni, takkini ja reppuni ja menin vaatekaappiini piiloon. Tulin sieltä vasta, kun ketään ei ollut kotona, että olisin voinut teeskennellä tulleeni koulusta sillä välin.

Teimme kerran ryhmä työtä suurelle paperille. Kukaan ei tahtonut minun ryhmästäni ottaa suurta paperia pulpettiinsa tilan viejäksi. Niinpä se suurin piirtein tungettiin minun kontolleni ja minun pulpettiini. Olin silloin nuhainen ja pidin nenäliinoja pulpetissani. Siellä oli myös käytettyjä, joita en ollut roskikseen tunnin aikana ehtinyt roskakoriin viemään. Kun seuraavan kerran työ piti ottaa esille, ryhmäni jäsenet kangistuivat kauhusta ja inhosta, kun huomasivat pari rypistynyttä nenäliinaa. Siitä alkoi aivan järkyttävä huuto ja melkein jopa itku. Kukaan ei halunnut koskeakaan ryhmätyöhön ja äläkässä vaan kiljuttiin jälleen kerran pöpöstä ja suurinpiirtein loikittiin luokan ikkunoita. Opettaja oli sen ainoan kerran skarppina ja puuttui asiaan. Tuli kysymään, että mikä ihmeen metakka oli meneillään ja että miksi työ ei ole jo esillä. Minä olin itku kurkussa ja muut ryhmän jäsenet melkein vapisivat inhonväreistä. Niinpä opettaja käski yhden ryhmäläisistä ottamaan työn esille ja otti minut luokan ulkopuolelle jutteluhetkeen. Näin sivusilmällä, miten eräs tyttö otti paperin kulmasta kiinni etusormen ja peukalon otteella. Niin kulmasta kuin mahdollista ja niin vähällä kosketuksella kuin mahdollista ja piti sitä niin kaukana itsestään kuin mahdollista. Ilme oli vääntynyt inhon irvistykseen. Opettaja kysyi, sitten minulta, että mistä oikein oli kysymys. Minä itku kurkussa kerroin, miten asia oli ja sain sanottua, että minua kiusattiin. Mutta kaikki, mitä opettaja teki, oli että hän piti pienen puhuttelun luokalle (en halunnut mennä luokkaan siksi aikaa, joten tulin vasta kun puhuttelu oli pidetty. En siis tiedä yhtään, mitä opettaja oli luokalle sanonut). Kun palasin luokkaan, opettaja vaati koko luokkaa pyytämään anteeksi. Silti sille anteeksi-sanalle ei löytynyt yhtään vilpitöntä tunnetta. Se oli vain sana, joka piti sanoa. Ei muuta.

Minä-kuvan moukarointia.

Olen saanut kuulla monasti kaikkea ilkeyksiä ja ilkeyksiin viittaavia inhottavia lausahduksia ja kommentteja. Sekä ulkonäkööni, olemukseeni, tekemisiini ja kaikkeen mitä olin.

En ollut koskaan muotitietoinen peruskouluaikoina (tai en oikeastaan nykyäänkään, mutta sentään nykyään osaan arvioida mitä haluan laittaa päälleni ja mistä vaatteista pidän). Varsinkaan ala-asteella. Laitoin päälleni vain mitä milloinkin vaatekaapistani löysin. En välittänyt, millaisia vaatteet olivat. Käytin kaikenlaisia. Suurin osa vaatteista, joita käytin, tuli sukulaisilta joille vaatteet olivat käyneet pieniksi tai olivat muuten vaan jättäneet pois vaatekaapeistaan, kirpputoreilta tai olivat äitini tekemiä. Muutamia vaatteita oli ihan kaupasta ostettuna. Tietenkin vaatetustani arvosteltiin. Siitähän oli loistava tehdä pilkkaa, koska en tiennyt mitään vaatemerkeistä.

Äitini oli löytänyt minulle oranssit farkut kirpputorilta. Rakastuin noihin farkkuihin. Ne olivat mukavat jalassa ja pidin väristä. Kun sitten ne farkut jalassa menin kouluun, sain kuulla arvostelevan kysymyksen ivallisella hymyllä: "Onks noi hei Levikset?" En edes tiennyt, mitkä olivat Levikset. Joten sanoin, etten tiedä. Siitäkös vasta alkoi ivallisen hymyilyn saatteleman ivallinen nauru. Tunsin itseni jälleen naurunalaiseksi ja hiljenin surkeana.

Olin löytänyt itselleni kaupasta hienon keltaisen laukun, jossa oli musta verkkotasku edessä. Käytin tätä pikkulaukkua aina, kun kävin kaupassa tai olin muuten vaan pyöräilemässä kaverin kanssa. Törmäsin kaupassa sitten kahteen minua vuotta nuorempaan (oman luokkansa suosittuihin) tyttöön. He sitten skannailivat katseellaan minun olemustani ja huomasivat laukkuni. "Kiva laukku!" he vinoilivat huvittuneina ja minä tietenkin luulin, että he tarkoittivat sitä ja kiitin "kehusta". Selän takana kuitenkin kuulin tirskuntaa ja ymmärsin, etteivät he sitä oikeasti tarkoittaneet.

Rakastin silloin liikkumista ja liikuntaa. Kaikkea muuta, kuin jotain jumppaa ja pesäpalloa. Rakastin pelata pelejä, vaikka vihasin yli kaiken huutojoukkueita, koska olin aina se viimeinen, kenet pitkin hampain otettiin joukkueeseen. Kotona rakastin pelata isoveljen ja tämän kavereiden kanssa kaikenlaisia ulkopelejä aina pallonatista piiloon. Rakastin myös juoksemista/juoksentelua, koska olin ala-asteella yksi nopeimmista tytöistä.

Neljännen luokan alkaessa, esittelykierroksella, opettaja pyysi meitä nimen kerrottaessa myös kertomaan, mitä harrastaa. Minä olin aina huono keksimään, mitä kertoisin harrastuksikseni. Piirtäminen tietty oli ehdoton. Minun vuoron tullessa, kerroin nimeni ja hetken mielijohteesta lisäsin piirtämisen mukaan harrastuksekseni juoksemisen. Heti, kun olin sen sanonut, kuulin yhden tytön (joka oli itse liikunnallinen ja oli mukana kaikenlaisissa liikuntayhdistyksien joukkueissa ja kisaili paljon) toteavan kovaan ääneen, että en minä voi harrastaa juoksemista, kun en ollut missään kisaamassa juoksemisen suhteen. Tietenkin aloin heti miettimään miten typerää oli, keksiä juokseminen harrastukseksi ja häpesin jälleen itseäni.

Nämäkin tapaukset ovat jälleen esimerkkejä, joita muistan selkeästi.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, vai onko?

Olen saanut kuulla ties mitä nimityksiä, haukkumasanoja ja veisteltyjä vitsejä niistä. Suurin osa haukkumasanoista oli perinteisiä "ruma", "ällötys", "idiootti", "tyhmä" ja sekä näitä huudahduksia "yök", "hyi" ja niin edelleen. Uskokaa tai älkää, kun tarpeeksi kauan näitä kuulee itsestään sitä alkaa oikeasti uskomaan, että asia oikeasti onkin niin. Ehkä olinkin tyhmä ja ruma. Vai olinko?

Meillä oli kaneja, kun olin ala-asteikäinen. Minä tietenkin eläinrakkaana jaksoin hehkuttaa ihanista lemmikeistämme. Sainkin pian uuden lempinimen "kani-fani". Eihän tuossa sinänsä mitään, mutta kun tästä lempinimestä tehtiin niinkin mairittelevia rallatuksia, kuin "kani pani fania, fani pani kania". Joten "mairittelevakin lempinimi" saa negatiivisen sävyn, kun se tulee kiusaajien suusta.

Neljännellä luokalla, äidinkielen tunnilla, meillä oli A4-kokoiset paperit, joihin kirjoitimme omat nimet kukin omaan paperiimme. Sen jälkeen tarkoitus oli kierrättää paperi jokaisen luokkalaisen luona, johon piti kirjoittaa yksi positiivinen adjektiivi paperin "omistajasta". Olin toiveikas, halusin tietää, mitä muut minusta oikeasti ajattelivat. Ja itsekin kirjoitin muista positiivisia asioita, aika perussanoja "mukava", "kiva", "hauska". Kun sain paperini takaisin eteeni, tyrmistyin. Muiden kuhistessa iloisesti omien paperiensa parissa, minun koko kehoni läpi meni yksi musta aalto ja silmät suurina luin hiljaa niitä sanoja, jotka oltiin tarkoitettu minulle. "Ruma", "ällöttävä", "yököttävä", "ruma (jälleen)", "hyi!" ja näistä erilaisia synonyymeja ja joitakin sanoja oli moneenkin otteeseen kirjoitettu. Positiivisia sanoja oli vain yhden käden sormilla laskettavissa; "hyvä piirtämään" pari kertaa sekä "ihan ok" ja "ihan mukava".
Olisiko tästä voinut kamalemmaksi mennä? No tietenkin. Opettajahan päätti, että nyt jokainen lukisi muutaman sanan paperistaan. Kun tuli vuoroni, oli vaiti ja yritin niellä kyyneleitäni. En muista, annoinko paperin opettajalle vai sulloinko se reppuuni. Mutta muistan, että se tuntui ihan helvetin pahalta.

Viidennellä luokalla meille luettiin Sinuhe-egyptiläistä. Olin muistaakseni hetkeä ennen tai jälkeen leikannut otsatukan. Itse pidin hiustyylistäni, mutta luokkalaisenihan innostuivat uudesta hiustyylistäni. Minua alettiin kutsumaan "Sinuheksi", Sinuhesta väännettyyn nimeen "Tenuhe", sekä "Kleopatraksi". Samalla aloin toivomaan, että etutukkani kasvaisi nopeasti pois.

Yläasteella nimittely vain jatkui. Jopa minulle tuntemattomat ihmiset huutelivat minulle. Olen aina ollut tummahiuksinen, silmäni ovat tummanruskeat. Ylempiluokkalaiset pojat olivat keksineet minulle huisin hauskan lempinimen ulkonäkööni liittyen. "Ulkomaalainen! Kattokaa ulkomaalainen!" minulle huudeltiin ja osoiteltiin sormella sekä naurettiin päälle. Ruokavälitunnilla pelkäsin käydä kaupassa, koska piti kulkea alikulun kautta, jossa yleensä notkui porukkaa röökillä. Mutta silti sitä tahtoi käydä siitäkin huolimatta hakemassa karkkia päivän piristykseksi. En silti ollut turvassa noilta huudoilta, vaikken olisikaan ruokavälitunnilla mennyt kauppaan.

Tämäkin tapahtui yläasteella. Eräs tyttö rinnakkaisluokalla haukkui minua "rautalehmäksi", koska minulla oli viidenneltä luokalta melkein kahdeksannelle luokalle asti kiinteät raudat hampaissani (niin kutsutut "ratakiskot"). Ironisinta tässä on se, että kyseisellä tytöllä itsellään oli myös kiinteät raudat.

Tässäkin on vain osa siitä, mitä olen saanut kuulla. Kaikkea sitä paskan määrää ei voi edes muistaa, kun olen yrittänyt sulkea niitä pois mielestäni. Mutta ehkä alan muistamaan niitä sitä mukaa, kun kirjoitan tätä blogia.

Hyväksyntä ja sen puute

Liian paljon väheksytään tätä ns. "näkymätöntä" eli henkistä kiusaamista. Yhtä lailla se sattuu ja jättää arpia. Se jopa voi olla turmiollisempaa. Lapsen minä-kuva vääristyy, itsetunto menee roimasti pakkasen puolelle sekä luottamus muihin ihmisiin katoaa. Tähän päälle lisää vielä mahdolliset psyykkiset sairaudet, kuten ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus. Olen saanut kokea tuon kaiken. Tälläkin hetkellä kärsin vaikeasta paniikkihäiriöstä, keskivaikeasta ja pitkäaikaisesta masennuksesta sekä ahdistuneisuushäiriöstä. Ja tämä kaikki on peruja sille, mitä olen joutunut kokemaan koulussa. En osaa myöskään luottaa siihen, että jos tarvitsen apua niin minua autettaisiin. Pelkään jatkuvasti, mitä ihmiset ajattelevat minusta, vaikka taas toisaalta minua ei kiinnosta pätkän vertaa, mitä minusta ajatellaan. En silti halua, että minusta ajatellaan negatiivisella tavalla, että minua inhottaisiin tai vihattaisiin. Yritän olla suopea ja kohdella muita miten tahtoisin itseäni kohdeltavan. Olen aina toiminut niin, vaikka sainkin peruskouluaikoina huomata, että tapani kohdella muita ei tuottanut hedelmää sille miten minua kohdeltiin.

Minun kohdallani kiusaaminen oli juurikin tätä henkistä kiusaamista. Haukkumista, solvaamista, naureskelua, porukasta pois jättämistä, syrjimistä. En koskaan tuntenut kuuluvani tähän luokkaan, jossa suurimman osan kanssa (luokkamme siis pysyi suht samana, välillä tuli lisää oppilaita ja yläasteella karsiutui porukkaa muille luokille, mutta ydinluokka pysyi samana) vietin sen 9 vuotta peruskoulua. Aina kuitenkin hehkutettiin sitä, miten hyvä luokkahenki meillä oli. Välillä mieleeni tulvahtaa katkera ajatus siitä, että onpahan totisesti hyvä luokka henki, kun koko luokka on yhtä ihmistä vastaan. Tietenkään kukaan ei uskaltanut asettua puolelleni, peläten samaa kohtaloa mikä minun osakseni oli koitunut. Ja kun pienessä pitäjässä asuu, ovat piiritkin pienet, joista tietyn leiman otsaansa saaneena on suorastaan mahdotonta pyristellä pois.

Olin näkymätön, mutta silti näkyvä, huonossa valossa. Minussa oli kai jotain Saija-pöpöjä. Minuun kun koski (yleensä vahingossa), piti laittaa pöpöt kiertämään. Olinko oikeasti joku pöpöpesäke? Olisiko minuun koskenut oikeasti turmeltunut ja muuttunut samanlaiseksi kuin minä, jos ei olisi laittanut pöpöä eteenpäin? Muistan, jos esimerkiksi paritanssissa joutui parikseni, suurin osa veti hihat käsiensä suojaksi, ettei suoraa ihokosketusta muodostuisi. Tai oltiin metrin päässä ja pidettiin käsiä tanssiasennossa, mutta väliämatkaa käsien kosketukseen oli roimasti. Tanssittiin yhdessä yksin. Minun ryhmääni tai minun parikseni joutuneita aina säälittiin. Miten julma kohtalo heillä olikaan joutua kanssakäymiseen minun kanssani. AIDS:kin olisi ollut armollisempi kohtalo (tosin taudinkantajana olisi ollut joku muu kuin minä).

Vihasin pari-istumisjärjestelyä. Pulpetit vedettiin yhteen pareittain. Näitä istumajärjestelyjä oli paljon 4-6 luokilla. Joka kerta jäin pulpettini kanssa yksin, kun muut tohinalla alkoivat vetämään pulpetteja yhteen, ettei kukaan vain vahingossakaan joutuisi yksin. Joka tarkottaisia minun parikseni jäämistä. Sitä julmaa kohtaloa, joka kestäisi parhaimmillaan puoli vuotta istua minun vieressäni. Parittoman oppilasmäärän aikana jäinkin yksin, muiden ollessa parit. Ja kuinka ollakaan, minulle ei jäänyt luokassa tilaa omalle pulpetilleni, ellen olisi tahtonut istua pulpettini kanssa aivan keskellä luokkaa (muiden ollessa pareittain pulpettien kanssa kiinni seinässä), juuri oivallisesti huonon huomion keskipisteessä. Joten raahasin pulpettini kolmanneksi kahden oppilaan pulpettien jatkoksi, jotka sietivät minua eniten (tai eivät uskaltaneet näyttää, miten paljon he inhosivat).

Olisin tehnyt mitä tahansa, että minut oltaisiin hyväksytty. Oli päiviä, jolloin tuntui, että luokkalaiseni olivat suvaitsevaisemmalla tuulella ja jolloin oikeasti luulin kuuluvani porukkaan. Mutta perusasetelma ei kuitenkaan koskaan muuttunut. Ainoa asia, josta sain kehuja kuulla oli piirtämistaitoni. Vain ja ainoastaan taitoni piirtää. Ei muuta. Niinpä piirsin. Piirsin paljon, että minut huomattaisiin ja saisin kehuja. Mutta piirsin myös sen takia, koska pidin piirtämisestä. Se oli väylä, jota kautta pääsin omiin maailmoihini, joissa kaikki olisi hyvin.

Olin ulkopuolinen, yksinäinen susi. Vaelsin hakien hyväksyntää jota en saanut osakseni. Murusen ehkä, jos olin hyvin onnekas. Kuitenkaan onni ei koskaan tahtonut olla puolellani. Välillä minut otettiin mukaan välituntisin, kun käveltiin koulurakennusta ympäri. Olin onneni kukkuloilla vain jo siitä, että minut otettiin mukaan. En välittänyt, kysyttiinkö minulta edes kuulumisia tai mitään, sain olla mukana. Se oli tärkeintä. Mutta se ei silti tarkoittanut, että olisin päässyt piiriin mukaan. Ei suinkaan. Luulen, että nämä muutamat henkilöt tekivät vain sen sen takia, etteivät uskaltaneet aina sanoa minulle ei, kun kysyin mukaan. Ehkä he lukivat minut silloin näkymättömäksi seurassaan, mutta samalla peläten omaa mainettaan. Mitä jos joku huomaisi ja luulisi, että he kaveeraisivat kanssani?

Seuraavasta päivästä kuitenkaan ei aina voinut olla varma, mitä se toisi mukanaan. Ei tiennyt koskaan, mitä kauheuksia tänään joutuisi kokemaan, mitä solvauksia kuulemaan, millaiseen välttely-tanssiin sitä joutuisi mukaan.

Olin vain pieni ja pelokas tyttö. Olen sitä edelleenkin.

Olen yksi niistä ihmisistä, jotka eivät haikein mielin muistele niitä huolettomia päiviä koulussa, niitä hauskoja hetkiä luokkatovereiden kanssa, niitä iloisia muistoja luokkaretkistä. Sisimmässäni viiltää ikävästi, kun kuulen jonkun tai joidenkin muistelevan niitä aikoja hymyssä suin.

Pelkään vieläkin asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Näen painajaisia niistä paikoista koulussa, niistä ihmisistä. Välillä uppoudun miettimään, että jos olisinkin toiminut toisin. Jos olisinkin tehnyt jotain eri tavalla. Jos olisin puolustanut itseäni tai jos vain olisin ollut ylpeä siitä mitä olen. Jossittelu kuitenkin on turhaa. Enkä edes tiedä, olisiko se auttanut yhtään sen enempää.

Kaikki alkoi siitä, kun olin lapsi. Suurinpiirtein 8-vuotias, kun se tapahtui. Se tapahtui perheessäni. Isäni sai aivoinfarktin ja vain me lapset olimme tuolloin kotona. Näin sen kaiken. Enkä siltikään muista siitä kunnolla mitään. Väläyksen sieltä toisen täältä. Äitini tullessa kotiin, olin kuulemma itkenyt hysteerisesti ja yrittänyt ravistella isän jalkaa, jotta tämä nousisi lattialta.

Sen jälkeen olen pelännyt kaikkea. Aivan kaikkea, joka liittyy kuolemaan. Vaikka isäni selvisikin hengissä ja voi hyvin. Silti pelkäsin ja pelkään. Varsinkin lapsena, pelot ottivat suunnattoman vallan itsestäni. Se heijastui kaikkeen mitä tein. Oli pakko-oireita (kuten käsien peseminen koko ajan) ja pelkäsin sydämessäni olevan jotakin vikaa. Varmistelin äidiltä koko ajan, että lyökö sydämeni normaalisti. Syljin paitani sisään (sisätiloissa ollessani), koska pelkäsin ilmassa olevan myrkyllisiä asioita, jotka saattoivat ajautua suuhuni. Laajan mielikuvitukseni ansiosta, en osannut järkeillä silloin pelkojani, vaan elin niiden orjana. Käyttäydyin näennäisesti muiden mielestä todella oudosti ja niin maanpäällinen helvetti sai alkunsa.

Olin koulukiusattu.

Ja tämä on vasta karu alku sille, mitä olen kokenut.