Haluan kertoa pikkusiskostani. Hän on minua 4 vuotta nuorempi ja myös koulukiusattu.
Halusin suojella siskoani, mutta kun pahin kiusaaminen hänen kohdallaan alkoi, olin jo yläasteella. En voinut siis välituntisin olla siskoni tukena koulussa. Minua raastoi kuulla, miten siskoni iltaisin itki äidille pahaa oloaan. Olinhan itsekin pahimman kiusaamisen aikona itkenyt niin monet illat äidilleni sitä, että pelkäsin mennä kouluun, etten halunnut mennä kouluun. Sydäntäni särki, sillä tiesin millaista kiusattuna oleminen on enkä olisi sitä siskolleni todellakaan millään muotoa halunnut.
Siskoni oli pyöreä ja hänellä oli silmälasit. Myös kuten minä, siskoni rakasti leikkiä niin pitkään kuin mahdollista (jo kolmannella luokalla muistan leikkimisen olleen TODELLA nolo juttu ja silti leikin salaa muilta seitsämännelle luokalle asti siskoni kanssa kotona). Siskoani kiusattiin myös siitä, koska hän oli "liian lapsellinen". Hänet jätettiin porukasta ulos, koska hän oli "liian lapsellinen". Miten ala-asteikäinen lapsi voi olla lapsellinen, jos leikkii? Minun mielestäni lapsen pitäisi saada olla lapsi ja leikkiä.
Siskoani kiusattiin todella näkyvästi välillä. Kun hänen vuoronsa oli kerran yläasteella mennä luokan eteen kertomaan läksyt, eräs poika osoitti häntä sormella ja huusi "Osoittakaa kaikki sitä ja naurakaa!". Kaikki tekivät niin eikä opettaja reagoinut tähän muuta kuin vain hymyilemällä.
Myös yläasteen tanssitunnit liikunnassa olivat yhtä helvettiä siskolleni. Hänet jätettiin aina seinäruusuksi ja jos opettaja määräsi jonkun tanssimaans siskoni kanssa, oli se sitä samaa mitä minua kohtaankin tehtiin. Pidettiin oikein tuntuva välimatka ettei vain vahingossakaan koskisi toista.
Tosiaan, minä leikin paljon siskoni kanssa kotona leluilla. Meillä oli lapsena paljon mielikuvitusta (on vieläkin) joilla saimme yksinkertaisetkin asiat mielikuvituksen avulla liitämään. Jopa tyynykasasta tai pienestä lumikinoksesta saimme aikaan mielessämme maalattua hurjan suuren vuoren, jossa leikimme mm. pehmoleluilla. Joskus leikit jäivät niin kesken, että jatkoimme leikin "tarinaa" seuraavana päivänä. Myös piirsimme todella paljon. Kuten minäkin, siskoani on siunattu piirtotaidolla. Piirsimme paljon leikkejämme ikään kuin muistiin.
Kyllähän minä siskoani myös kiusasin kotona isoveljeni kanssa. Normaalia "sisarusrakkautta", niin ajattelin. Ainahan sisarukset välillä toisiaan kohtaan ovat ikäviä ja kiusaavat. Kiusoittelua ja sen sellaista. Mutta myöhemmällä iällä, kun siskoni on kertonut, miten pahalta hänestä tuntui aina olla minun ja veljeni kiusankohde, ymmärsin olleeni typerä isosisko. Myös tätä kautta haluan kertoa siskolleni, että olen pahoillani. Olen pahoillani, jos en ole antanut tarpeeksi sitä tukea, mitä isosiskona minun olisi pitänyt antaa. Koskaan en kuitenkaan tahallani halunnut loukata.
Nykyään olemme todella hyvissä väleissä. Naljailemme toki toisillemme, mutta se on meidän huumoriamme.
Olet minulle hyvin rakas, siskoni, vaikka meillä välillä onkin ollut erimielisyyksiä. Olet ollut minulle suuri tuki aina.
Vaikka tämä postaus on omistettu siskolleni, myös isoveljeäni on kiusattu. Häntä kiusattiin ala-asteella isoista etuhampaista sekä eräänlaista syrjimistä myös. Isoveli kiusasi minuakin lapsena kotona, mutta luin sen vain täksi "sisarusrakkaudeksi".
Veljeni ei silti ole paljon puhunut näistä asioista minulle. Isoveljeni on ollut myös minulle tukena, ei ehkä samalla tasolla, kuin siskoni. Mutta tiedän, että isoveljeen voi aina tukeutua. Silloin kun ensimmäinen parisuhteeni päättyi, isoveljeni oli todella vihainen tälle entiselle poikaystävälleni. Kun hän sen kerran tapasi kylillä, meni veljeni sanomaan, että mikäli minun paniikkihäiriöni tämän takia nyt pahenee, niin tämän jätkän sietäisi varoa veljeäni. Se oli veljeni tapa purkaa tunteensa minun mielipahastani.
Loppujen lopuksi, perheeni on aina ollut se suurin tukipilari kaikkien näiden vaikeiden aikojen keskellä. Äiti on ollut kaikista tärkein ihminen minulle aina. Äiti oli se, joka lohdutti ja lohduttaa vieläkin. Äiti oli se, joka kannusti ja kannustaa vieläkin. Äiti on se, johon voin aina luottaa ja tukeutua. Äidin rakkaus meihin lapsiin on jotain niin suurta, ettei sitä voi millään tasolla mitata.
Isäni tapa käsitellä tunteita on taas erilainen. Hän tuohtuu helposti ja osoittaa sitä kautta hänen harmistuksensa, jos meillä oli huolia.
Rakastan perhettäni koko sydämestäni ja olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Kiitos <3
perjantai 10. lokakuuta 2014
Ei pahaa ellei jotain hyvääkin
En sano, etteikö koko peruskouluaika olisi ollut täysin täyttä katastrofia ja helvettiä.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Ensimmäin ja toinen luokka oli mukavaa aikaa. Kaikki tuli kaikkien kanssa toimeen ja oli kavereita keskenään. Ketään ei ainakaan minun mielestäni silloin hyljeksitty. Kaikki muuttui kolmannella luokalla minun kohdallani, kun isäni sai sairaskohtauksen ja aloin pelkäämään kuolemaa ja kaikkea muuta siihen liittyvää aivan järkyttävästi (josta aikaisemmin olen kertonutkin). Sain kuitenkin paljon kehuja piirtotaidostani. Se oli ainoa vahvuuteni, ainoa jonka lomassa sain näyttää olevani todella hyvä. Silloin tunsin itseni hyväksytyksi, kun luokkalaiseni ihailivat piirroksiani.
Myös silloin joskus, kun otettiin porukkaan mukaan, tunsin oloni hyväksytyksi. Että minut kelpuutettiin mukaan. Niitä hetkiä tosin tuntui olevan aika harvassa verrattuna niihin hylätyksi tulemisen hetkiin. Siitä, etten kelpaa omana itsenäni, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin muut. Että olin ihminen, johon ei kannattanut tutustua ettei itse saastuisi siltä näkymättömältä saasteelta, joka sai toisten selät kääntymään.
Olen myös kiitollinen niistä muutamasta kaverista toisista ikäryhmistä, jotka viettivät aina kuin mahdollista, kanssani aikaa välitunneilla sekä koulun ulkopuolella. Ilman heitä ja perhettäni sekä sukuani, en varmasti olisi jaksanut elää ja yrittää iloita niistä pienistä ilon ja onnen tunteista.
Se on muuten kummaa, miten ne negatiiviset muistot muistaa paljon kirkkaammin, kuin niitä hyviä hetkiä. Ne jäävät negatiivisten kokemuksien ja muistojen varjoon.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Ensimmäin ja toinen luokka oli mukavaa aikaa. Kaikki tuli kaikkien kanssa toimeen ja oli kavereita keskenään. Ketään ei ainakaan minun mielestäni silloin hyljeksitty. Kaikki muuttui kolmannella luokalla minun kohdallani, kun isäni sai sairaskohtauksen ja aloin pelkäämään kuolemaa ja kaikkea muuta siihen liittyvää aivan järkyttävästi (josta aikaisemmin olen kertonutkin). Sain kuitenkin paljon kehuja piirtotaidostani. Se oli ainoa vahvuuteni, ainoa jonka lomassa sain näyttää olevani todella hyvä. Silloin tunsin itseni hyväksytyksi, kun luokkalaiseni ihailivat piirroksiani.
Myös silloin joskus, kun otettiin porukkaan mukaan, tunsin oloni hyväksytyksi. Että minut kelpuutettiin mukaan. Niitä hetkiä tosin tuntui olevan aika harvassa verrattuna niihin hylätyksi tulemisen hetkiin. Siitä, etten kelpaa omana itsenäni, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin muut. Että olin ihminen, johon ei kannattanut tutustua ettei itse saastuisi siltä näkymättömältä saasteelta, joka sai toisten selät kääntymään.
Olen myös kiitollinen niistä muutamasta kaverista toisista ikäryhmistä, jotka viettivät aina kuin mahdollista, kanssani aikaa välitunneilla sekä koulun ulkopuolella. Ilman heitä ja perhettäni sekä sukuani, en varmasti olisi jaksanut elää ja yrittää iloita niistä pienistä ilon ja onnen tunteista.
Se on muuten kummaa, miten ne negatiiviset muistot muistaa paljon kirkkaammin, kuin niitä hyviä hetkiä. Ne jäävät negatiivisten kokemuksien ja muistojen varjoon.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Ulos kuoresta
Eilisen A2 kiusaamis-illan rohkaisemana, uskalsin kysyä julkisesti Facebookissa näin:
"Mä rohkenen nyt julkisesti kysyä (sillä kaverilistallani on ihmisiä, jotka ovat mua kiusanneet peruskoulussa), että miksi kiusasitte mua melkein koko peruskoulun ajan? Tiedostitteko edes kiusaavanne mua? Tiedän, että olin pelokas ja arka ja käyttäydyin oudosti sen takia, mutta miksi juuri minä?
En odota tähän kommentteja, mutta yksärillä voitte ottaa yhteyttä.
(Tulkitsen myös kaverilistalta poistamisen eräänlaisena vastauksena.)"
Jatkoin kommenttikenttään vielä:
"Ja mä pyydän tämän yhden kerran, että ette sysäisi mua syrjään, vaan uhraisitte edes sen yhden ajatuksen mulle ja että miettisitte, miltä musta on sillon pienenä tuntunut ja kertoisitte, että mikä sai teidät kiusaamaan. (Tai miltä teistä tuntuisi, jos teidän lapsianne alettaisiin kiusaamaan. Tätä kautta ehkä pystyisitte asettumaan edes hetkeksi mun saappaisiini.)"
Sekä lisäsin tämän blogin linkin.
Olen saanut jo kahdelta ihmiseltä yhteydenotot, joista olen kiitollinen. Toiselle henkilölle blogini lukeminen oli avannut aivan uuden näkökulma ja näin ollen silmät olivat myös avautuneet. Hän ymmärsi, miltä minusta tietyt tapahtumat olivat tuntuneet ja miten minä olin ne kokenut. Olen kiitollinen, että vihdoin joku ymmärtää kuta kuinkin "täysin" (en voi sanoa täysin, koska ketään ihmistä ei voi ihan sataprosenttisesti ymmärtää), miltä tuo kaikki on minusta tuntunut, miksi käyttäydyin niin pelokkaasti ja oudosti. Häneltä osasinkin odottaa yhteydenottoa, sillä hän oli tytöistä mukavimpia minua kohtaan silloin. Mutta ymmärrän myös häntä siinä, ettei tämä henkilö uskaltanut puolustaa minua tai olla kaverini, koska pelkäsi joutuvansa itsekin kiusatuksi.
Kaikkia sen ajan luokkalaisia minulla ei kavereissa ole ja kaikki eivät edes ole Facebookissa. Mutta katsotaan nyt, kuinka moni rohkenee vastata pyyntööni.
"Mä rohkenen nyt julkisesti kysyä (sillä kaverilistallani on ihmisiä, jotka ovat mua kiusanneet peruskoulussa), että miksi kiusasitte mua melkein koko peruskoulun ajan? Tiedostitteko edes kiusaavanne mua? Tiedän, että olin pelokas ja arka ja käyttäydyin oudosti sen takia, mutta miksi juuri minä?
En odota tähän kommentteja, mutta yksärillä voitte ottaa yhteyttä.
(Tulkitsen myös kaverilistalta poistamisen eräänlaisena vastauksena.)"
Jatkoin kommenttikenttään vielä:
"Ja mä pyydän tämän yhden kerran, että ette sysäisi mua syrjään, vaan uhraisitte edes sen yhden ajatuksen mulle ja että miettisitte, miltä musta on sillon pienenä tuntunut ja kertoisitte, että mikä sai teidät kiusaamaan. (Tai miltä teistä tuntuisi, jos teidän lapsianne alettaisiin kiusaamaan. Tätä kautta ehkä pystyisitte asettumaan edes hetkeksi mun saappaisiini.)"
Sekä lisäsin tämän blogin linkin.
Olen saanut jo kahdelta ihmiseltä yhteydenotot, joista olen kiitollinen. Toiselle henkilölle blogini lukeminen oli avannut aivan uuden näkökulma ja näin ollen silmät olivat myös avautuneet. Hän ymmärsi, miltä minusta tietyt tapahtumat olivat tuntuneet ja miten minä olin ne kokenut. Olen kiitollinen, että vihdoin joku ymmärtää kuta kuinkin "täysin" (en voi sanoa täysin, koska ketään ihmistä ei voi ihan sataprosenttisesti ymmärtää), miltä tuo kaikki on minusta tuntunut, miksi käyttäydyin niin pelokkaasti ja oudosti. Häneltä osasinkin odottaa yhteydenottoa, sillä hän oli tytöistä mukavimpia minua kohtaan silloin. Mutta ymmärrän myös häntä siinä, ettei tämä henkilö uskaltanut puolustaa minua tai olla kaverini, koska pelkäsi joutuvansa itsekin kiusatuksi.
Kaikkia sen ajan luokkalaisia minulla ei kavereissa ole ja kaikki eivät edes ole Facebookissa. Mutta katsotaan nyt, kuinka moni rohkenee vastata pyyntööni.
Myös minäkin olen sortunut
Kyllä, minäkin jota on rankasti kiusattu, olen sortunut kiusaamiseen.
En tosin ole piinannut ketään vuosi tolkulla, mutta se ei vähennä yhtään sitä, mitä olen toiselle tehnyt.
Ala-asteella kerran hutkin yhtä luokallemme tullutta uutta poikaa luistinkentällä havunoksalla ja huutelin hävyttömyyksiä tälle muiden luokkamme tyttöjen vieressä naureskellen. Sain jonkinlaisen kimmokkeen siitä, että ehkä minut nyt hyväksyttäisiin tyttöjen keskuudessa. Olin väärässä. Sain aikaiseksi sekä tälle pojalle, että itselleni mielipahaa. Seuraavana päivänä minua jo kadutti ja hävetti ihan tolkuttomasti, mutta en uskaltanut pyytää pojalta anteeksi. Vasta kun nyt äskettäin. Kirjoitin hänelle Facebookin kautta anteeksipyyntöni ja syyn siihen, mikä ajoi minut kyseiseen tekoon.
Olin kauppiksessa ja päässyt aivan toisenlaiseeen ympäristöön. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka ottivat minut aivan eritavalla vastaan, kuin esimerkiksi yläasteella. Sain nopeasti kavereita ja aloitin jopa ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni. Kauppista kävi myös eräs tyttö, joka oli ala-asteella ja yläasteella kaverini (hän oli vuotta ylemmällä luokalla). Myös häntä kiusattiin todella paljon, koska näytti erilaiselta kuin muut. Silloinen poikaystäväni naureskeli tälle tytölle ja minä en uskaltanut ottaa tyttöön mitään kontaktia enää, koska pelkäsin poikaystäväni jättävän minut. Joten en huomioinut tyttöä, en moikannut häntä, en jutellut hänelle enää.
Pyysin myös häneltä pari vuotta sitten anteeksi ja selitin myös, mistä tämä johtui. Tuntui pahalta kääntää takkia ystävälle, joka oli ainoita kavereitani silloin, kun muut meitä syrjivät. Sain anteeksi ja hän oli hyvillään, kun lähestyin häntä tuon asian tiimoilta.
Kun pääsin opiskelemaan audiovisuaaliselle puolelle kauppiksesta valmistuttuani, luokallamme oli poika, joka oli suoraan peruskoulusta tullut opiskelemaan. Poika oli hiljainen ja arka. Sorruin syrjimiseen, enkä ottanut poikaan mitään kontaktia. Joskus naureskelimme hänelle koulun ulkopuolella muutamien tyyppien kanssa, mutta emme hänen läsnäollessaan. Tutustuin kuitenkin poikaan ja huomasin, että tämähän on ihan mukava tyyppi ja poikakin tuli ulos kuorestaan.
Pyysin häneltä kasvotusten anteeksi sitä, että ensimmäisenä vuonna häntä syrjin. Sain anteeksi ja olimme ihan hyvät koulukaverit sen jälkeen.
En ole siis ollut puhtoinen minäkään, mutta olen huomannut virheeni, joita olen tehnyt ja kohdannut ne. Ette uskokaan, miten paljon hävettää kertoa, että olen myös kiusannut hetkittäisesti.
En tosin ole piinannut ketään vuosi tolkulla, mutta se ei vähennä yhtään sitä, mitä olen toiselle tehnyt.
Ala-asteella kerran hutkin yhtä luokallemme tullutta uutta poikaa luistinkentällä havunoksalla ja huutelin hävyttömyyksiä tälle muiden luokkamme tyttöjen vieressä naureskellen. Sain jonkinlaisen kimmokkeen siitä, että ehkä minut nyt hyväksyttäisiin tyttöjen keskuudessa. Olin väärässä. Sain aikaiseksi sekä tälle pojalle, että itselleni mielipahaa. Seuraavana päivänä minua jo kadutti ja hävetti ihan tolkuttomasti, mutta en uskaltanut pyytää pojalta anteeksi. Vasta kun nyt äskettäin. Kirjoitin hänelle Facebookin kautta anteeksipyyntöni ja syyn siihen, mikä ajoi minut kyseiseen tekoon.
Olin kauppiksessa ja päässyt aivan toisenlaiseeen ympäristöön. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka ottivat minut aivan eritavalla vastaan, kuin esimerkiksi yläasteella. Sain nopeasti kavereita ja aloitin jopa ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni. Kauppista kävi myös eräs tyttö, joka oli ala-asteella ja yläasteella kaverini (hän oli vuotta ylemmällä luokalla). Myös häntä kiusattiin todella paljon, koska näytti erilaiselta kuin muut. Silloinen poikaystäväni naureskeli tälle tytölle ja minä en uskaltanut ottaa tyttöön mitään kontaktia enää, koska pelkäsin poikaystäväni jättävän minut. Joten en huomioinut tyttöä, en moikannut häntä, en jutellut hänelle enää.
Pyysin myös häneltä pari vuotta sitten anteeksi ja selitin myös, mistä tämä johtui. Tuntui pahalta kääntää takkia ystävälle, joka oli ainoita kavereitani silloin, kun muut meitä syrjivät. Sain anteeksi ja hän oli hyvillään, kun lähestyin häntä tuon asian tiimoilta.
Kun pääsin opiskelemaan audiovisuaaliselle puolelle kauppiksesta valmistuttuani, luokallamme oli poika, joka oli suoraan peruskoulusta tullut opiskelemaan. Poika oli hiljainen ja arka. Sorruin syrjimiseen, enkä ottanut poikaan mitään kontaktia. Joskus naureskelimme hänelle koulun ulkopuolella muutamien tyyppien kanssa, mutta emme hänen läsnäollessaan. Tutustuin kuitenkin poikaan ja huomasin, että tämähän on ihan mukava tyyppi ja poikakin tuli ulos kuorestaan.
Pyysin häneltä kasvotusten anteeksi sitä, että ensimmäisenä vuonna häntä syrjin. Sain anteeksi ja olimme ihan hyvät koulukaverit sen jälkeen.
En ole siis ollut puhtoinen minäkään, mutta olen huomannut virheeni, joita olen tehnyt ja kohdannut ne. Ette uskokaan, miten paljon hävettää kertoa, että olen myös kiusannut hetkittäisesti.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Jälkiä itsetunnossa
Vielä tänäkin päivänä pelkään ja ajattelen, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Miten minuun reagoidaan ja että miten minua kohdellaan. Pelkään, että ihmiset pitävät minua ihmisrauniona, jonka huomioiminen ei ole minkään arvoista. Pelkään, että minut jätetään ja suljetaan pois ihmisten keskuudesta. Ei sillä, ettenkö tarvitsisi kaikkia niitä ihmisiä, joita ulkomaailmassa näen. Mutta se heijastaa paniikkihäiriööni. Jos saan kohtauksen ihmisten ilmoilla, miten ihmiset minuun reagoisivat silloin, kun olen poissa tolaltani vain sen takia, että olen lähtenyt pois kotoa ja tunnen oloni turvattomaksi.
Itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan paljoa plussan puolella. Tietenkin yritän olla miettimättä sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja yritän ajatella, että siitä ei pitäisi välittää, kunhan saan toteuttaa itseäni ja tehdä sitä mitä haluan elämältäni. Kunhan löytäisin sen rohkeuden itsestäni, joka on ollut monen monta vuotta piilossa. Se on olemassa, mutta se palaa hyvin hyvin pienellä liekillä.
Teen tottakai itselleni myös hallaa ajattelemalla sitä, miten sopeudun muiden joukkoon. Minulla on hyviä ystäviä nykyään, mutta silti haen jonkinlaista hyväksyntää koko ajan, koska sitä en saanut aikoinaan. Tiedän, että moni varmasti ajattelee, että eikö tuo riitä että ne läheiset ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Monella kun ei ole ketään ympärillään. Koska ajattelen sitä itsekin. Ja monesti olen sitä mieltä, että tämä riittää, mutta silti jotenkin pienesti mietin, että hyväksyykö muut kuin läheiset ihmiset minua? Hyväksyisikö kassajonossa minun edessäni oleva ihminen minuna ja pitäisikö hän minua hyvänä tyyppinä?
Itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan paljoa plussan puolella. Tietenkin yritän olla miettimättä sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja yritän ajatella, että siitä ei pitäisi välittää, kunhan saan toteuttaa itseäni ja tehdä sitä mitä haluan elämältäni. Kunhan löytäisin sen rohkeuden itsestäni, joka on ollut monen monta vuotta piilossa. Se on olemassa, mutta se palaa hyvin hyvin pienellä liekillä.
Teen tottakai itselleni myös hallaa ajattelemalla sitä, miten sopeudun muiden joukkoon. Minulla on hyviä ystäviä nykyään, mutta silti haen jonkinlaista hyväksyntää koko ajan, koska sitä en saanut aikoinaan. Tiedän, että moni varmasti ajattelee, että eikö tuo riitä että ne läheiset ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Monella kun ei ole ketään ympärillään. Koska ajattelen sitä itsekin. Ja monesti olen sitä mieltä, että tämä riittää, mutta silti jotenkin pienesti mietin, että hyväksyykö muut kuin läheiset ihmiset minua? Hyväksyisikö kassajonossa minun edessäni oleva ihminen minuna ja pitäisikö hän minua hyvänä tyyppinä?
A2 Koulukiusaamis-ilta
Tänään siis TV2:lla on Koulukiusaamis-ilta alkaen 21:00
Minut noteerattiin tämän blogin kautta ja toimittajan kanssa puhelimessa pitkään jutusteltua pyydettin minua mukaan studioon. Jäin jahkailemaan ja jätin ehkä vastauksen ilmoille paniikkihäiriöni takia, koska olisi pitänyt varmistaa, että saisin kyydin ja saisin jonkun tukihenkilön mukaan.
Minua ei sitten valittukaan mukaan, mutta se ei haittaa (okei, harmittaahan se hieman). Aion silti olla sosiaalisen median kautta mukana ohjelmassa ja seurata illan kulkua.
Minut noteerattiin tämän blogin kautta ja toimittajan kanssa puhelimessa pitkään jutusteltua pyydettin minua mukaan studioon. Jäin jahkailemaan ja jätin ehkä vastauksen ilmoille paniikkihäiriöni takia, koska olisi pitänyt varmistaa, että saisin kyydin ja saisin jonkun tukihenkilön mukaan.
Minua ei sitten valittukaan mukaan, mutta se ei haittaa (okei, harmittaahan se hieman). Aion silti olla sosiaalisen median kautta mukana ohjelmassa ja seurata illan kulkua.
tiistai 9. syyskuuta 2014
#kutsumua
Sosiaalisessa mediassa pyörii tällä hetkin #kutsumua-kampanja.
Itsekin osallistuin omalla kuvallani Facebookissa tähän kampanjaan.
Mielestäni tämän kampanjan idea on loistava, sillä rumat sanat, joita on saanut kuulla, korvataan sanoilla jotka edustavat niitä omia hyviä puolia.
Näistä ilkeistä ja kamalista sanoista, joita #kutsumua-kampanjaan osallistuneet ihmiset ovat listanneet, tuli mieleeni eräs tapahtuma ala-asteelta.
Olen todennäköisesti sen kertonut täällä aiemmin kokemuksissani, mutta koska aihe sivuaa mielestäni hyvin tätä, voisin kertoa sen uudestaan.
Olin muistaakseni neljännellä luokalla. Oli äidinkielen tunti ja jokaiselle jaettiin tyhjät paperiarkit. Ideana oli kirjoittaa paperiin oma nimi ja kierrättää paperia järjestelmällisesti koko luokan läpi, kunnes paperi tuli taas oman nenän eteen. Paperiin piti kirjoittaa jokaisesta oppilastoverista jokin positiivinen adjektiivi.
Minua toisaalta pelotti, mutta olin myös utelias. Ehkä saisin kuulla, mitä muut oikeasti ajattelisivat minusta. Ehkä ne voisivat olla mukavia sanoja, joita kukaan ei vain kehtaisi minulle sanoa.
Vaan turha toivehan se oli. Kun sain paperin eteeni, pidättelin itkua. Ehkä muutama neutraali luokkalaiseni oli laittanut positiivisen sanan; hyvä piirtämään, ihan kiva.
Loput olivatkin kamalaa kuraa; ällöttävä, ruma, hyi, ja sitä rataa.
Kun valtaosa sanoista oli negatiivisia, suorastaan haukkumista, ne pari positiivista sanaa eivät paljoa mieltä piristäneet. Kaikki muut olivat innoissaan saamastaan mukavista ja kivoista sanoista luokkatovereiltaan. Itse olin kirjoittainut jokaisesta jotakin hyvää. Oli raastavaa nähdä, miten iloisia muut olivat tästä adjektiivi-leikistä.
Jokaisen tuli jopa vielä vuorollaan lukea muutama sana omasta paperistaan. Kun tuli oma vuoroni ja opettaja kysyi minulta, lukisinko seuraavaksi muutaman sanan omasta paperistani, minä hammasta purren ja itkua pidätellen pudistin vain päätäni. No, opettaja ei edes noteerannut sen kummemmin minua vaan jatkoi kierrosta. Tungin paperin reppuuni, jotta voisin heittää sen kotona roskiin ja yrittää unohtaa. Vaan eipä sitä sellaista unohda helpolla.
Sanatkin voivat satuttaa pirusti. Sanat voivat olla kuin myrkkynuolia, jotka lävistävät rintakehän ja myrkyttävät sydämen.
Lopuksi vielä oma kuvani, jolla osallistuin #kutsumua-kampanjaan:
keskiviikko 13. elokuuta 2014
"Kohta minua ei enää kiusata"
Sosiaalisessa mediassa leviää Poliisin julkaisema kuva kirjoituksesta:
-> Helsingin poliisilaitos - Enää minua ei kiusata
Surullisinta on, että tämä on totista totta. Nimittäin koulukiusaamisen uhriksi joutuvat saattavat hyvinkin tehdä itsemurhan.
Lapsi ei ole vielä niin kehittynyt käsittelemään niitä kaikkia kielteisiä tunteita, joita kiusatuksi tuleminen aiheuttaa. Jopa monille aikuisille kaikki se kärsimys, ahdistus, masennus ja epätoivo on liikaa, joten miten voitaisiin edes olettaa, että lapsi sellaisia tunteita osaisi käsitellä sen paremmin? Sen ja monen muun asian takia kiusaamiseen siis tulis puuttua ja saada se loppumaan. Antaa lapselle turvallinen ympäristö sosiaalistua ja kasvaa.
Vaikka lapsi ei heti oireilisikaan kiusaamisesta, ne oireet kytevät pinnan alla. Jossain vaiheessa kiusatulla tulee kuppi niin sanotusti täyteen ja saattaa tarttua epätoivoiseen yritykseen päästä eroon siitä kaikesta tuskasta. Eli tehdä itsemurha.
Minä mietin myös itsemurhaa, kun kiusaaminen oli pahimmillaan 3. ja 5. luokan välisellä ajalla. Mutta onnekseni, olin niin raukka ja pelkäsin kuolemaa. Olen sitä vieläkin. Pelkään kuolemaa, mutta pelkään myös, että nykyään paniikki- ja ahdistuneisuushäiriötä sekä masennusta sairastavana tekisin itsemurhan tahtomattani ahdistuksen ollessa tapissaan. Olen kyllä saanut terapeutilta vakuuttelut, että minulla ei ole hätää itsemurhan suhteen, koska pelkään kuolemaa ja pelkään tekeväni itsemurhan. Tällöin suurella todennäköisyydellä sellaista en tule tekemään. Pelko siitä kuitenkin on olemassa. En silti ole koskaan vahingoittanut itseäni (esim. viillellyt) ja pienikin sydämen muljahdus saa minut paniikin partaalle, että sydämeni pettää.
Moni kiusattu saa kuulla koulussa mm. seuraavaa: "Tapa ittes!", "Kaikki olis paremmin ilman sua!", "Ei sulla ole mitään syytä elää, olis parempi et vaan tappasit ittes".
Valitettavasti olen itsekin kuullut, että minun tulisi päästää itseni päiviltä. Lapseen tällaiset lausahdukset saattavat vaikuttaa syvästikin (kaiken sen muun lisäksi, mitä kiusattu joutuu kokemaan). Lapsi saattaa alkaa ajatella, että toiset ovat oikeassa, olisi parempi tappaa itsensä.
Kuinka moni kiusaaja ottaa kontolleen kiusaamansa henkilön itsemurhan? Helpostihan he voivat alkaa ajattelemaan, että kiusattu oli muutenkin jo epävakaa ihminen. Itse olen sen verran skeptinen, että minusta monikaan kiusaaja ei taida sen kummemmin ajatella kiusatun itsemurhaa syvällisemmin. Ajatellaan vaan, että "Jaa, no siinäpähän itsensä tappoi. Ei ole minun syyni."
Ja pystyykö lapsi edes ajattelemaan, että olisi jotenkin hänen syynsä, että kiusattu kuolee oman käden kautta? Koska periaatteessa kiusaaja ei ole tuolloin fyysisessä kosketuksessa kiusatun kanssa. Monikaan lapsi ei varmasti ymmärrä, että ne ilkeät sanat ja teot ovat kuin pieniä tikareita. Mitä enemmän osumia, mitä enemmän henkisesti vuotaa näiden tikareiden aiheuttamista haavoista, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kiusattu voi tehdä itsemurhan. Jotkut kestävät enemmän, toiset vähemmän. Kummassakin tapauksessa itsemurhan riski on olemassa. Se on olemassa aina, kun joutuu kiusatuksi. Myös riski sairastua mielenterveysongelmiin on hyvin todennäköinen.
Moni kärsii mm. sosiaalisten tilanteiden pelosta, julkisten paikkojen pelosta, ihmismassojen pelosta, masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä. Monella kiusatulla on myös riski syrjäytyä tai riski alkaa itse laittamaan pahaa kiertoon, eli kiusata muita. Onhan se tavallaan ihan ymmärrettävää, koska kiusattu kokee, että kun häntäkin kiusataan, niin yhtä hyvin hän voi sitten kiusata myös jotakuta.
Puhutaanko näistä riskeistä koskaan tarpeeksi suureen ääneen? Onko kiusaajille yhdentekevää, mitä kiusatun elämä tulee olemaan vanhempana? Tai että tuleeko se päättymään liian varhain?
Puhutaanko nykyään kouluissa riskeistä, joita koulukiusattu saattaa joutua kärsimään myöhemmin?
Silloin, kun itse olin koulussa, sanottiin vain ettei saa kiusata toista, koska se on väärin. Ei koskaan puhuttu, että MIKSI se on väärin ja MITÄ siitä voi seurata. Ei painotettu, että kiusaajat syyllistyvät henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn, joka on rikos.
Ei, koska varsinkin henkinen kiusaaminen on niin näkymätöntä, että on vaikea syyttää kiusattua. Aina voi pyörtää sanansa. Aina voi sanoa, että ei kiusaa, mutta tekee sitä kuitenkin.
Kirjoitus alkoi nyt hieman tursuilemaan liitoksistaan. Punaisena lankana tässä piti käsitellä koulukiusaamisen seurauksia, eteenkin itsemurhaa. Mutta eksyin hieman sivuraiteille (ainakin omasta mielestäni).
Lopuski hiljennyn hetkeksi kunnioittamaan niiden koulukiusattujen muistoa, jotka ovat tehneet itsemurhan kiusaamisen takia.
-> Helsingin poliisilaitos - Enää minua ei kiusata
Surullisinta on, että tämä on totista totta. Nimittäin koulukiusaamisen uhriksi joutuvat saattavat hyvinkin tehdä itsemurhan.
Lapsi ei ole vielä niin kehittynyt käsittelemään niitä kaikkia kielteisiä tunteita, joita kiusatuksi tuleminen aiheuttaa. Jopa monille aikuisille kaikki se kärsimys, ahdistus, masennus ja epätoivo on liikaa, joten miten voitaisiin edes olettaa, että lapsi sellaisia tunteita osaisi käsitellä sen paremmin? Sen ja monen muun asian takia kiusaamiseen siis tulis puuttua ja saada se loppumaan. Antaa lapselle turvallinen ympäristö sosiaalistua ja kasvaa.
Vaikka lapsi ei heti oireilisikaan kiusaamisesta, ne oireet kytevät pinnan alla. Jossain vaiheessa kiusatulla tulee kuppi niin sanotusti täyteen ja saattaa tarttua epätoivoiseen yritykseen päästä eroon siitä kaikesta tuskasta. Eli tehdä itsemurha.
Minä mietin myös itsemurhaa, kun kiusaaminen oli pahimmillaan 3. ja 5. luokan välisellä ajalla. Mutta onnekseni, olin niin raukka ja pelkäsin kuolemaa. Olen sitä vieläkin. Pelkään kuolemaa, mutta pelkään myös, että nykyään paniikki- ja ahdistuneisuushäiriötä sekä masennusta sairastavana tekisin itsemurhan tahtomattani ahdistuksen ollessa tapissaan. Olen kyllä saanut terapeutilta vakuuttelut, että minulla ei ole hätää itsemurhan suhteen, koska pelkään kuolemaa ja pelkään tekeväni itsemurhan. Tällöin suurella todennäköisyydellä sellaista en tule tekemään. Pelko siitä kuitenkin on olemassa. En silti ole koskaan vahingoittanut itseäni (esim. viillellyt) ja pienikin sydämen muljahdus saa minut paniikin partaalle, että sydämeni pettää.
Moni kiusattu saa kuulla koulussa mm. seuraavaa: "Tapa ittes!", "Kaikki olis paremmin ilman sua!", "Ei sulla ole mitään syytä elää, olis parempi et vaan tappasit ittes".
Valitettavasti olen itsekin kuullut, että minun tulisi päästää itseni päiviltä. Lapseen tällaiset lausahdukset saattavat vaikuttaa syvästikin (kaiken sen muun lisäksi, mitä kiusattu joutuu kokemaan). Lapsi saattaa alkaa ajatella, että toiset ovat oikeassa, olisi parempi tappaa itsensä.
Kuinka moni kiusaaja ottaa kontolleen kiusaamansa henkilön itsemurhan? Helpostihan he voivat alkaa ajattelemaan, että kiusattu oli muutenkin jo epävakaa ihminen. Itse olen sen verran skeptinen, että minusta monikaan kiusaaja ei taida sen kummemmin ajatella kiusatun itsemurhaa syvällisemmin. Ajatellaan vaan, että "Jaa, no siinäpähän itsensä tappoi. Ei ole minun syyni."
Ja pystyykö lapsi edes ajattelemaan, että olisi jotenkin hänen syynsä, että kiusattu kuolee oman käden kautta? Koska periaatteessa kiusaaja ei ole tuolloin fyysisessä kosketuksessa kiusatun kanssa. Monikaan lapsi ei varmasti ymmärrä, että ne ilkeät sanat ja teot ovat kuin pieniä tikareita. Mitä enemmän osumia, mitä enemmän henkisesti vuotaa näiden tikareiden aiheuttamista haavoista, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kiusattu voi tehdä itsemurhan. Jotkut kestävät enemmän, toiset vähemmän. Kummassakin tapauksessa itsemurhan riski on olemassa. Se on olemassa aina, kun joutuu kiusatuksi. Myös riski sairastua mielenterveysongelmiin on hyvin todennäköinen.
Moni kärsii mm. sosiaalisten tilanteiden pelosta, julkisten paikkojen pelosta, ihmismassojen pelosta, masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, paniikkihäiriöstä. Monella kiusatulla on myös riski syrjäytyä tai riski alkaa itse laittamaan pahaa kiertoon, eli kiusata muita. Onhan se tavallaan ihan ymmärrettävää, koska kiusattu kokee, että kun häntäkin kiusataan, niin yhtä hyvin hän voi sitten kiusata myös jotakuta.
Puhutaanko näistä riskeistä koskaan tarpeeksi suureen ääneen? Onko kiusaajille yhdentekevää, mitä kiusatun elämä tulee olemaan vanhempana? Tai että tuleeko se päättymään liian varhain?
Puhutaanko nykyään kouluissa riskeistä, joita koulukiusattu saattaa joutua kärsimään myöhemmin?
Silloin, kun itse olin koulussa, sanottiin vain ettei saa kiusata toista, koska se on väärin. Ei koskaan puhuttu, että MIKSI se on väärin ja MITÄ siitä voi seurata. Ei painotettu, että kiusaajat syyllistyvät henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn, joka on rikos.
Ei, koska varsinkin henkinen kiusaaminen on niin näkymätöntä, että on vaikea syyttää kiusattua. Aina voi pyörtää sanansa. Aina voi sanoa, että ei kiusaa, mutta tekee sitä kuitenkin.
Kirjoitus alkoi nyt hieman tursuilemaan liitoksistaan. Punaisena lankana tässä piti käsitellä koulukiusaamisen seurauksia, eteenkin itsemurhaa. Mutta eksyin hieman sivuraiteille (ainakin omasta mielestäni).
Lopuski hiljennyn hetkeksi kunnioittamaan niiden koulukiusattujen muistoa, jotka ovat tehneet itsemurhan kiusaamisen takia.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Jäljet, jotka muuttavat muotoaan
>Brittitutkimus: Kiusaaminen vaikuttaa kiusattuun vielä aikuisenakin<
Ilman tutkimustakin tämän voisi todeta olevan totta. Kyllähän kiusaaminen jäljet jättää ja herkimmät ihmiset varsinkin oireilevat aikuisena. Itse kuulun emotionaalisesti herkkään sakkiin, olen aina tuntenut todella vahvasti asioita. Enkä siis ihmettele, että kiusaaminen on jättänyt minulle paniikkihäiriön, ahdistuneisuushäiriön sekä masennuksen. Siinä, missä itse kiusaajat etenevät elämässään, todennäköisesti unohdettuaan olleensa kiusaajia (tai sitten muistavat, mutta lykkäävät muiston jonnekin todella syvälle aivokoppaan ja nauttivat tämänhetkisestä elämästään), kiusatut vielä oireilevat ja kärsivät aikuisena.
Toki minun kohdallani on vielä oman isäni sairaskohtaus taustalla. Se oli kova paikka seurata lapsena sivusta, kun ei tiennyt mitä tapahtuu, selviääkö isä hengissä (selvisi onneksi), mitä pitäisi tehdä (olimme lapset isän kanssa silloin kotona äidin ollessa Tupperware-kutsuilla), kuka on lohduttamassa ja tukemassa?
Tuo tapaus sysäsi minut pelkokierteeseen, joka sai minut käyttäytymään aika neuroottisesti. Minulla oli pakko-oireita, pelkäsin jatkuvasti kuolemaa ja kaikkea kuolemaan liittyvää (sairauksia, että sydämessäni olisi jotain vikaa, että menettäisin perheenjäseneni, että kuolisin itse).
Koulussa tämän tietenkin huomasivat luokkatoverini. Käyttäydyin varmasti omituisesti heidän silmissään. Varsinkin, kun näkyvin asia oli se, että pelkäsin ilmasta tarttuvat jotakin vaarallista suuhuni ja syljeskelin jatkuvasti, koska en uskaltanut niellä sylkeä. Sisätiloissa syljin joko paitani sisään tai paperiin. Tätä kesti reilun vuoden, kunnes pääsin siitä pelosta eroon. Mutta kiusaamisesta en. Se jatkui koko ala-asteen aina yläasteen viimeiselle luokalle asti.
Ja vielä tänäkin päivänä, pelkään todella paljon. Pelko estää elämästä elämääni eteenpäin, pelko ruokkii paniikki- ja ahdistusoireita. Ne taas ruokkivat masennustani. Tämä noidankehä on piinannut peruskoulusta päästyäni. Tämä pieni vankila mielessäni on kutistanut viime vuosien aikana minut todella ahtaalle.
Haluaisin sanoa, että olen päässyt kiusaamisesta yli ja sinuiksi asian kanssa, mutta valehtelisin. Se vaivaa yhä mieltäni. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Ilman tutkimustakin tämän voisi todeta olevan totta. Kyllähän kiusaaminen jäljet jättää ja herkimmät ihmiset varsinkin oireilevat aikuisena. Itse kuulun emotionaalisesti herkkään sakkiin, olen aina tuntenut todella vahvasti asioita. Enkä siis ihmettele, että kiusaaminen on jättänyt minulle paniikkihäiriön, ahdistuneisuushäiriön sekä masennuksen. Siinä, missä itse kiusaajat etenevät elämässään, todennäköisesti unohdettuaan olleensa kiusaajia (tai sitten muistavat, mutta lykkäävät muiston jonnekin todella syvälle aivokoppaan ja nauttivat tämänhetkisestä elämästään), kiusatut vielä oireilevat ja kärsivät aikuisena.
Toki minun kohdallani on vielä oman isäni sairaskohtaus taustalla. Se oli kova paikka seurata lapsena sivusta, kun ei tiennyt mitä tapahtuu, selviääkö isä hengissä (selvisi onneksi), mitä pitäisi tehdä (olimme lapset isän kanssa silloin kotona äidin ollessa Tupperware-kutsuilla), kuka on lohduttamassa ja tukemassa?
Tuo tapaus sysäsi minut pelkokierteeseen, joka sai minut käyttäytymään aika neuroottisesti. Minulla oli pakko-oireita, pelkäsin jatkuvasti kuolemaa ja kaikkea kuolemaan liittyvää (sairauksia, että sydämessäni olisi jotain vikaa, että menettäisin perheenjäseneni, että kuolisin itse).
Koulussa tämän tietenkin huomasivat luokkatoverini. Käyttäydyin varmasti omituisesti heidän silmissään. Varsinkin, kun näkyvin asia oli se, että pelkäsin ilmasta tarttuvat jotakin vaarallista suuhuni ja syljeskelin jatkuvasti, koska en uskaltanut niellä sylkeä. Sisätiloissa syljin joko paitani sisään tai paperiin. Tätä kesti reilun vuoden, kunnes pääsin siitä pelosta eroon. Mutta kiusaamisesta en. Se jatkui koko ala-asteen aina yläasteen viimeiselle luokalle asti.
Ja vielä tänäkin päivänä, pelkään todella paljon. Pelko estää elämästä elämääni eteenpäin, pelko ruokkii paniikki- ja ahdistusoireita. Ne taas ruokkivat masennustani. Tämä noidankehä on piinannut peruskoulusta päästyäni. Tämä pieni vankila mielessäni on kutistanut viime vuosien aikana minut todella ahtaalle.
Haluaisin sanoa, että olen päässyt kiusaamisesta yli ja sinuiksi asian kanssa, mutta valehtelisin. Se vaivaa yhä mieltäni. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Häilyvä varjo kannoillani
Koulukiusaaminen on vaikuttanut minuun ihmisenä monella tapaa. Olen arka, pelkään sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Vieläkin esimerkiksi kaupassa käydessäni mietin, että toivottavasti kukaan ei huomioi minua sen kummennin, koska aina sen huomion kohteeksi joutumisen ajattelen negatiivisessa valossa, että minusta ajatellaan jotain ilkeää ja pahaa.
Paniikkihäiriö ja masennus ovat myös osaksi jäänteitä niistä ajoista. Kaikkihan alkoi minun kohdallani siitä, kun olin 8-vuotias. Isäni sai sairaskohtauksen (selvisi kuitenkin siitä hengissä) ja minä pelästyin sitä toden teolla silloin. Mieltäni varjosti monet ja taas monet pelot, jotka linkittyivät kaikki kuolemaan. Käytökseni muuttui todella radikaalisti. En ollut enää kovinkaan pirteä ja ilakoiva. Olin arka, pelkäsin paljon ja käyttäydyin muiden silmissä oudosti (esimerkiksi pesin käsiäni todella paljon ja en uskaltanut katsoa kauhu- tai toimintaleffoja). Se tietenkin noteerattiin luokassa ja kiusaaminen alkoi.
Välillä tunnen päässeeni sinuiksi menneen kanssa, mutta toisinaan huomaan miten ne menneisyyden varjot vieläkin vaikuttavat minuun. Itseluottamusta minulla ei koskaan ole ollut juurikaan mitään. Ja aina, kun paniikki- ja ahdistuneisuusoireilu nostaa päätään, itseluottamus myös madaltuu. Hyvinä päivinä, joita harvakseltaan on, voin ajatella ehkä hetken, että olen ihan ok tyyppi ja ihan siedettävännäköinen. Ulkonäöstäni en ole koskaan oikein pitänyt, varsinkaan sen jälkeen kun painoa alkoi kertyä aikuisiällä. Se, että koko peruskouluajan on haukuttu rumaksi ja ällöttäväksi, ovat jättäneet itsetuntooni kolhun, jota en ole saanut suoristettua. Se on periaatteessa helppoa sanoa, että "ala vain pitämään itsestäsi", mutta se on vaikeaa toteuttaa. Ja silloin välillä, kun joku kehuu kauniiksi, sitä epäilee, että mitä tällä kehujalla on taka-ajatuksena. Esimerkiksi minulle naljailtiin paljon jostain vaatekappaleesta tms., että "onpa kiva laukku!" ja ivallinen hymy perään. Tosin sanoen, laukkuni oli ihan susiruma.
Mielialaani varjostaa myös se, että tuntuu, etten ole itse saavuttanut elämässäni vielä juurikaan mitään merkittävää. Ja kun katselee näitä taannoissia luokkalaisia Facebookista, niin melkein kaikilla on perhe, parisuhde, lapsia, työ, elämä. Itse en ole saavuttanut noista juurikaan mitään. Parisuhteissa on ollut huonoa onnea ja työelämään en ole kykeneväinen vielä. Jotenkin raastavaa ajatella, että minä, jonka piti näyttää taivaanmerkit elämässäni, olenkin taantunut enkä ole pärjännyt mainittavasti. Ei ole mitään, millä olisin voinut näyttää sen, että kiusaaminen ei lannistanut minua. Ehkä on parempi myöntää se tosiasia, että olen lannistunut kiusaamisen takia, sekä sen tuomien sairauksien takia.
Paniikkihäiriö ja masennus ovat myös osaksi jäänteitä niistä ajoista. Kaikkihan alkoi minun kohdallani siitä, kun olin 8-vuotias. Isäni sai sairaskohtauksen (selvisi kuitenkin siitä hengissä) ja minä pelästyin sitä toden teolla silloin. Mieltäni varjosti monet ja taas monet pelot, jotka linkittyivät kaikki kuolemaan. Käytökseni muuttui todella radikaalisti. En ollut enää kovinkaan pirteä ja ilakoiva. Olin arka, pelkäsin paljon ja käyttäydyin muiden silmissä oudosti (esimerkiksi pesin käsiäni todella paljon ja en uskaltanut katsoa kauhu- tai toimintaleffoja). Se tietenkin noteerattiin luokassa ja kiusaaminen alkoi.
Välillä tunnen päässeeni sinuiksi menneen kanssa, mutta toisinaan huomaan miten ne menneisyyden varjot vieläkin vaikuttavat minuun. Itseluottamusta minulla ei koskaan ole ollut juurikaan mitään. Ja aina, kun paniikki- ja ahdistuneisuusoireilu nostaa päätään, itseluottamus myös madaltuu. Hyvinä päivinä, joita harvakseltaan on, voin ajatella ehkä hetken, että olen ihan ok tyyppi ja ihan siedettävännäköinen. Ulkonäöstäni en ole koskaan oikein pitänyt, varsinkaan sen jälkeen kun painoa alkoi kertyä aikuisiällä. Se, että koko peruskouluajan on haukuttu rumaksi ja ällöttäväksi, ovat jättäneet itsetuntooni kolhun, jota en ole saanut suoristettua. Se on periaatteessa helppoa sanoa, että "ala vain pitämään itsestäsi", mutta se on vaikeaa toteuttaa. Ja silloin välillä, kun joku kehuu kauniiksi, sitä epäilee, että mitä tällä kehujalla on taka-ajatuksena. Esimerkiksi minulle naljailtiin paljon jostain vaatekappaleesta tms., että "onpa kiva laukku!" ja ivallinen hymy perään. Tosin sanoen, laukkuni oli ihan susiruma.
Mielialaani varjostaa myös se, että tuntuu, etten ole itse saavuttanut elämässäni vielä juurikaan mitään merkittävää. Ja kun katselee näitä taannoissia luokkalaisia Facebookista, niin melkein kaikilla on perhe, parisuhde, lapsia, työ, elämä. Itse en ole saavuttanut noista juurikaan mitään. Parisuhteissa on ollut huonoa onnea ja työelämään en ole kykeneväinen vielä. Jotenkin raastavaa ajatella, että minä, jonka piti näyttää taivaanmerkit elämässäni, olenkin taantunut enkä ole pärjännyt mainittavasti. Ei ole mitään, millä olisin voinut näyttää sen, että kiusaaminen ei lannistanut minua. Ehkä on parempi myöntää se tosiasia, että olen lannistunut kiusaamisen takia, sekä sen tuomien sairauksien takia.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Painajaiset
Vielä näinäkin päivinä näen painajaisia peruskouluajoista, joista on jo yli 15 vuotta. Paikkana on joko yläaste tai ala-aste. Niissä painajaisissa olen se pieni tyttö tai sitten sen ikäinen mitä nyt olen.
Yleensä niissä unissa, joissa olen nykyhetken ikäinen, se uni liittyy jotenkin siihen, että on pitänyt mennä kertaamaan joko yläasteelle tai ala-asteelle joitain luokkia. Luokat ovat täysin samat kuin silloin ennenkin. Ja aina se on yhtä ahdistavaa.
Silloin, kun unessa olen se pieni tyttö, ne unet saattavat olla yhtä raadollisia kuin mitä se koululaisena silloin oli. Todella harvoin uskallan edes unessa laittaa kampoihin ja tyydyn vain osaani. Ehkä pari kertaa olen tehnyt vastarinnan väkivaltaisesti, jossa olen kuitenkin epäonnistunut.
Muutenkin unet, joissa paikka ja ympäristö on yläaste tai ala-aste, ovat todella ahdistavia. Ja niitä unia tulee suhteellisen usein. Aamusta tosin sitä on helpottunut, kun herää tuosta painajaisesta, mutta silti olo on ahdistunut, kun ne asiat taas palautuvat taas mieleeni. Ne piinaavat muistot, joita olen yrittänyt haudata ja käsitellä, että pääsisin elämässäni eteenpäin ja voisin unohtaa ne. Tosiasia on vain se, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Välillä tuntuu, että olen ne saanut käsiteltyä, mutta unet kertovat toista. Alitajunta puskee ikäviä muistoja esille tuon tuosta.
Yleensä niissä unissa, joissa olen nykyhetken ikäinen, se uni liittyy jotenkin siihen, että on pitänyt mennä kertaamaan joko yläasteelle tai ala-asteelle joitain luokkia. Luokat ovat täysin samat kuin silloin ennenkin. Ja aina se on yhtä ahdistavaa.
Silloin, kun unessa olen se pieni tyttö, ne unet saattavat olla yhtä raadollisia kuin mitä se koululaisena silloin oli. Todella harvoin uskallan edes unessa laittaa kampoihin ja tyydyn vain osaani. Ehkä pari kertaa olen tehnyt vastarinnan väkivaltaisesti, jossa olen kuitenkin epäonnistunut.
Muutenkin unet, joissa paikka ja ympäristö on yläaste tai ala-aste, ovat todella ahdistavia. Ja niitä unia tulee suhteellisen usein. Aamusta tosin sitä on helpottunut, kun herää tuosta painajaisesta, mutta silti olo on ahdistunut, kun ne asiat taas palautuvat taas mieleeni. Ne piinaavat muistot, joita olen yrittänyt haudata ja käsitellä, että pääsisin elämässäni eteenpäin ja voisin unohtaa ne. Tosiasia on vain se, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Välillä tuntuu, että olen ne saanut käsiteltyä, mutta unet kertovat toista. Alitajunta puskee ikäviä muistoja esille tuon tuosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)