Eilisen A2 kiusaamis-illan rohkaisemana, uskalsin kysyä julkisesti Facebookissa näin:
"Mä rohkenen nyt julkisesti kysyä (sillä kaverilistallani on ihmisiä, jotka ovat mua kiusanneet peruskoulussa), että miksi kiusasitte mua melkein koko peruskoulun ajan? Tiedostitteko edes kiusaavanne mua? Tiedän, että olin pelokas ja arka ja käyttäydyin oudosti sen takia, mutta miksi juuri minä?
En odota tähän kommentteja, mutta yksärillä voitte ottaa yhteyttä.
(Tulkitsen myös kaverilistalta poistamisen eräänlaisena vastauksena.)"
Jatkoin kommenttikenttään vielä:
"Ja mä pyydän tämän yhden kerran, että ette sysäisi mua syrjään, vaan uhraisitte edes sen yhden ajatuksen mulle ja että miettisitte, miltä musta on sillon pienenä tuntunut ja kertoisitte, että mikä sai teidät kiusaamaan. (Tai miltä teistä tuntuisi, jos teidän lapsianne alettaisiin kiusaamaan. Tätä kautta ehkä pystyisitte asettumaan edes hetkeksi mun saappaisiini.)"
Sekä lisäsin tämän blogin linkin.
Olen saanut jo kahdelta ihmiseltä yhteydenotot, joista olen kiitollinen. Toiselle henkilölle blogini lukeminen oli avannut aivan uuden näkökulma ja näin ollen silmät olivat myös avautuneet. Hän ymmärsi, miltä minusta tietyt tapahtumat olivat tuntuneet ja miten minä olin ne kokenut. Olen kiitollinen, että vihdoin joku ymmärtää kuta kuinkin "täysin" (en voi sanoa täysin, koska ketään ihmistä ei voi ihan sataprosenttisesti ymmärtää), miltä tuo kaikki on minusta tuntunut, miksi käyttäydyin niin pelokkaasti ja oudosti. Häneltä osasinkin odottaa yhteydenottoa, sillä hän oli tytöistä mukavimpia minua kohtaan silloin. Mutta ymmärrän myös häntä siinä, ettei tämä henkilö uskaltanut puolustaa minua tai olla kaverini, koska pelkäsi joutuvansa itsekin kiusatuksi.
Kaikkia sen ajan luokkalaisia minulla ei kavereissa ole ja kaikki eivät edes ole Facebookissa. Mutta katsotaan nyt, kuinka moni rohkenee vastata pyyntööni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti