Vielä tänäkin päivänä pelkään ja ajattelen, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Miten minuun reagoidaan ja että miten minua kohdellaan. Pelkään, että ihmiset pitävät minua ihmisrauniona, jonka huomioiminen ei ole minkään arvoista. Pelkään, että minut jätetään ja suljetaan pois ihmisten keskuudesta. Ei sillä, ettenkö tarvitsisi kaikkia niitä ihmisiä, joita ulkomaailmassa näen. Mutta se heijastaa paniikkihäiriööni. Jos saan kohtauksen ihmisten ilmoilla, miten ihmiset minuun reagoisivat silloin, kun olen poissa tolaltani vain sen takia, että olen lähtenyt pois kotoa ja tunnen oloni turvattomaksi.
Itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan paljoa plussan puolella. Tietenkin yritän olla miettimättä sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja yritän ajatella, että siitä ei pitäisi välittää, kunhan saan toteuttaa itseäni ja tehdä sitä mitä haluan elämältäni. Kunhan löytäisin sen rohkeuden itsestäni, joka on ollut monen monta vuotta piilossa. Se on olemassa, mutta se palaa hyvin hyvin pienellä liekillä.
Teen tottakai itselleni myös hallaa ajattelemalla sitä, miten sopeudun muiden joukkoon. Minulla on hyviä ystäviä nykyään, mutta silti haen jonkinlaista hyväksyntää koko ajan, koska sitä en saanut aikoinaan. Tiedän, että moni varmasti ajattelee, että eikö tuo riitä että ne läheiset ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Monella kun ei ole ketään ympärillään. Koska ajattelen sitä itsekin. Ja monesti olen sitä mieltä, että tämä riittää, mutta silti jotenkin pienesti mietin, että hyväksyykö muut kuin läheiset ihmiset minua? Hyväksyisikö kassajonossa minun edessäni oleva ihminen minuna ja pitäisikö hän minua hyvänä tyyppinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti