Haluan kertoa pikkusiskostani. Hän on minua 4 vuotta nuorempi ja myös koulukiusattu.
Halusin suojella siskoani, mutta kun pahin kiusaaminen hänen kohdallaan alkoi, olin jo yläasteella. En voinut siis välituntisin olla siskoni tukena koulussa. Minua raastoi kuulla, miten siskoni iltaisin itki äidille pahaa oloaan. Olinhan itsekin pahimman kiusaamisen aikona itkenyt niin monet illat äidilleni sitä, että pelkäsin mennä kouluun, etten halunnut mennä kouluun. Sydäntäni särki, sillä tiesin millaista kiusattuna oleminen on enkä olisi sitä siskolleni todellakaan millään muotoa halunnut.
Siskoni oli pyöreä ja hänellä oli silmälasit. Myös kuten minä, siskoni rakasti leikkiä niin pitkään kuin mahdollista (jo kolmannella luokalla muistan leikkimisen olleen TODELLA nolo juttu ja silti leikin salaa muilta seitsämännelle luokalle asti siskoni kanssa kotona). Siskoani kiusattiin myös siitä, koska hän oli "liian lapsellinen". Hänet jätettiin porukasta ulos, koska hän oli "liian lapsellinen". Miten ala-asteikäinen lapsi voi olla lapsellinen, jos leikkii? Minun mielestäni lapsen pitäisi saada olla lapsi ja leikkiä.
Siskoani kiusattiin todella näkyvästi välillä. Kun hänen vuoronsa oli kerran yläasteella mennä luokan eteen kertomaan läksyt, eräs poika osoitti häntä sormella ja huusi "Osoittakaa kaikki sitä ja naurakaa!". Kaikki tekivät niin eikä opettaja reagoinut tähän muuta kuin vain hymyilemällä.
Myös yläasteen tanssitunnit liikunnassa olivat yhtä helvettiä siskolleni. Hänet jätettiin aina seinäruusuksi ja jos opettaja määräsi jonkun tanssimaans siskoni kanssa, oli se sitä samaa mitä minua kohtaankin tehtiin. Pidettiin oikein tuntuva välimatka ettei vain vahingossakaan koskisi toista.
Tosiaan, minä leikin paljon siskoni kanssa kotona leluilla. Meillä oli lapsena paljon mielikuvitusta (on vieläkin) joilla saimme yksinkertaisetkin asiat mielikuvituksen avulla liitämään. Jopa tyynykasasta tai pienestä lumikinoksesta saimme aikaan mielessämme maalattua hurjan suuren vuoren, jossa leikimme mm. pehmoleluilla. Joskus leikit jäivät niin kesken, että jatkoimme leikin "tarinaa" seuraavana päivänä. Myös piirsimme todella paljon. Kuten minäkin, siskoani on siunattu piirtotaidolla. Piirsimme paljon leikkejämme ikään kuin muistiin.
Kyllähän minä siskoani myös kiusasin kotona isoveljeni kanssa. Normaalia "sisarusrakkautta", niin ajattelin. Ainahan sisarukset välillä toisiaan kohtaan ovat ikäviä ja kiusaavat. Kiusoittelua ja sen sellaista. Mutta myöhemmällä iällä, kun siskoni on kertonut, miten pahalta hänestä tuntui aina olla minun ja veljeni kiusankohde, ymmärsin olleeni typerä isosisko. Myös tätä kautta haluan kertoa siskolleni, että olen pahoillani. Olen pahoillani, jos en ole antanut tarpeeksi sitä tukea, mitä isosiskona minun olisi pitänyt antaa. Koskaan en kuitenkaan tahallani halunnut loukata.
Nykyään olemme todella hyvissä väleissä. Naljailemme toki toisillemme, mutta se on meidän huumoriamme.
Olet minulle hyvin rakas, siskoni, vaikka meillä välillä onkin ollut erimielisyyksiä. Olet ollut minulle suuri tuki aina.
Vaikka tämä postaus on omistettu siskolleni, myös isoveljeäni on kiusattu. Häntä kiusattiin ala-asteella isoista etuhampaista sekä eräänlaista syrjimistä myös. Isoveli kiusasi minuakin lapsena kotona, mutta luin sen vain täksi "sisarusrakkaudeksi".
Veljeni ei silti ole paljon puhunut näistä asioista minulle. Isoveljeni on ollut myös minulle tukena, ei ehkä samalla tasolla, kuin siskoni. Mutta tiedän, että isoveljeen voi aina tukeutua. Silloin kun ensimmäinen parisuhteeni päättyi, isoveljeni oli todella vihainen tälle entiselle poikaystävälleni. Kun hän sen kerran tapasi kylillä, meni veljeni sanomaan, että mikäli minun paniikkihäiriöni tämän takia nyt pahenee, niin tämän jätkän sietäisi varoa veljeäni. Se oli veljeni tapa purkaa tunteensa minun mielipahastani.
Loppujen lopuksi, perheeni on aina ollut se suurin tukipilari kaikkien näiden vaikeiden aikojen keskellä. Äiti on ollut kaikista tärkein ihminen minulle aina. Äiti oli se, joka lohdutti ja lohduttaa vieläkin. Äiti oli se, joka kannusti ja kannustaa vieläkin. Äiti on se, johon voin aina luottaa ja tukeutua. Äidin rakkaus meihin lapsiin on jotain niin suurta, ettei sitä voi millään tasolla mitata.
Isäni tapa käsitellä tunteita on taas erilainen. Hän tuohtuu helposti ja osoittaa sitä kautta hänen harmistuksensa, jos meillä oli huolia.
Rakastan perhettäni koko sydämestäni ja olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Kiitos <3
Uskoisin, että perheen tuki on ensisijaisen tärkeää kiusatun jaksamiselle. On muuten todella mukava huomata että oot ruennu kirjottamaan enemmän, seurailen! :)
VastaaPoistaPerheen tuki oli ainakin itselleni tärkeintä. Vaikka perhettämme kohtasikin pieni kriisi isän saatua aivoinfarkti (jonka jälkeen mun kiusaaminenkin alkoi, kun pelästyin niin paljon... josta olenkin tuolla aiemmissa teksteissä kertonut).
PoistaMutta se, että perhe oli ja pysyi ympärillä, oli tärkeää.
Kaikilla ei edes ole mahdollisuutta siihen, että perhe on tukena tai ei uskalla tukeutua perheeseen. Siksi siis näenkin, että olen "etuoikeutettu" sillä, että oma perheeni oli ja on nykyäänkin tukenani.
Heh, minulle tulikin pieni tenkkapoo blogini kanssa yhdessä vaiheessa, kun olin suurimman osan omista kokemuksistani kirjoittanut, että miten jatkan blogini ylläpitoa sen jälkeen. Mutta sitten ajattelin, että voinhan keskittyä kaikkeen, mikä liittyy koulukiusaamiseen ja ilmentää mielipiteitäni.
Myös mulla vanhempien ja muidenkin läheisten tuki on ollut A ja O. Vaikka kun olinkin pieni, vanhempani tapasivat usein syytellä minua laiskaksi, epänormaaliksi ym. eikä haluttu ymmärtää että mulla on ADHD ja muutenkin olen poikkeava (tosin, siihen aikaan ns. apukoulut ja tukiopetus olivat jonkin sortin tabu). Ja nykyään ymmärrän sen mitä en silloin tajunnut, että heidän keskinäisissä väleissään oli mätää ja se purkautui minuun. Siihen vaikutti varmaan paitsi se että äitini ja isäni ovat niin erilaisia ihmisinä kuin olla voi, myös äitini vaikea avioero veljeni isästä (luin tuossa joku aika sitten niitä avioeropöytäkirjoja jotka ovat edelleen äidilläni tallessa --hän tallehtii kaikki vähänkään viralliseen viitaavat paperit paremmin kuin Fort Knox-- ja voi kiesus mikä mulkero se äijä on ollut).
VastaaPoistaJoka tapauksessa molempiin on edelleen hyvin läheiset ja lämpimät välit eivätkä he kanna toisilleenkaan kaunaa. Molemmat ovat tahoillaan onnellisesti uusissa naimisissa.
Vaikka heillä(kin) on varmaan ollut mun kanssani kestämistä, niin aina ovat tukeneet --vuoden 2012 jälkeinen helvetti jossa laahustelen edelleen olisi liian raskas ilman heitä. Ja kaikkia muitakin jotka tukevat ja ovat tukeneet.
Myös minun vanhemmat erosivat about 7 vuotta sitten. Juurikin näihin aikoihin. Syitä en viitsi alkaa näin julkisesti ruotimaan, mutta ymmärrän tilanteen molempien kantilta. Ovat kuitenkin hyvissä väleissä (kesti isältä hetki tottua tilanteeseen) ja tulevat toimeen keskenään.
PoistaIlman läheisiäni, olisin ollut totaalisen hukassa silloin aikoinaan. Vaikka kaikilla perheessäni oli omat murheet, joista ei hirveämmin ääneen puhuttu, oli perheeni silti silloin todella yhtenäinen.
Hei, saisinko linkata blogisi tänne? http://pahakoulu.fi/
VastaaPoistaTuonne on siis tarkoitus kerätä mahdollisimman paljon linkkejä, kirjoituksia, mielipiteitä yms. kiusaamisesta. Itse olen yksi sivuston "takana" olijoista.
Totta ihmeessä :)
Poista