"Se, kun paniikkikohtaukset iskivät. Vatsaan sattui, ahdisti, pyörrytti." (Yläasteella varsinkin, kun alkoivat ensimmäiset paniikkikohtaukset iskemään)
"Se, kun muiden katseet vain pahensivat asiaa." (Varsinkin, jos oli sanonut jotain tai tehnyt jotain. Varsinkin, kun ilkeiden sanojen jälkeen tuijotettiin halveksuvasti)
"Se, kun seisoit yksin välitunnit" (aina en silti ollut yksin, sillä toisilla luokilla olevat kaverit olivat useimmiten kanssani välituntisin, mutta sekin on koettu moneen kertaan, miten jää yksin välituntisin)" ja jäit ilman paria ryhmätyötehtävissä."(Jos oli parillinen määrä tyttöjä, joku meni aina kolmanneksi johonkin ryhmään vaikka olikin parityö tai sitten, jos joku sattui olemaan poissa koulusta, olin se minä joka automaattisesti jäi yksin parityön kanssa).
"Se, kun liikuntatunnilla sinut valittiin aina viimeisenä." (Sanomattakin selvää).
"Se, kun luokkaretkellä kukaan ei istunut viereesi bussissa." (AINA).
"Se, kun jokainen päivä tuntui taistelulta.
Sillä sinä jäit aina yksin." (Jokaikinen päivä oli taistelua. Jokaisena aamuna piti asennoitua lähtemään kouluun ja yrittää asettaa hymymaski kasvoille. Jokainen päivä oli yhtä taistelua).
"Se, kun sekä ulkonäkösi, luonteesi ja taitosi haukuttiin niin pahasti, että lopulta tunsit, ettei sinusta ole mihinkään. Tunsit olosi vain kasaksi arvotonta ihmissaastaa." (Tunnen oloni yhä arvottomaksi ihmissaastaksi. Vaikka minulla nykyään onkin hyviä ystäviä ja tukiverkko, niin pahimpina masennus- ja ahdistuskausina tunnen oloni mitättömäksi)
"Se, kun ajattelit, että palvelet parhaiten yhteiskuntaa käpertymällä salaa johonkin koloon kuolemaan. Sillä lopulta olit kaikille pelkkää ilmaa." (Varsinkin sen jälkeen, kun minulle tehtiin selväksi, miten vastenmielinen ihminen olinkaan)
"Se, kun sekä ulkonäkösi, luonteesi ja taitosi haukuttiin niin pahasti, että lopulta tunsit, ettei sinusta ole mihinkään. Tunsit olosi vain kasaksi arvotonta ihmissaastaa." (Tunnen oloni yhä arvottomaksi ihmissaastaksi. Vaikka minulla nykyään onkin hyviä ystäviä ja tukiverkko, niin pahimpina masennus- ja ahdistuskausina tunnen oloni mitättömäksi)
"Se, kun ajattelit, että palvelet parhaiten yhteiskuntaa käpertymällä salaa johonkin koloon kuolemaan. Sillä lopulta olit kaikille pelkkää ilmaa." (Varsinkin sen jälkeen, kun minulle tehtiin selväksi, miten vastenmielinen ihminen olinkaan)
"Osa nousee, kasvaa paljon vahvemmaksi.
Mutta moni jää masennuksen ja itseinhon vangiksi, ikuisesti luokkakavereiden uhriksi."
Omalta osaltani olen jääenyt masennuksen ja itseinhon vangiksi. En pidä itseäni muiden arvoisena. Tunnen olevani aina tiellä, toisten riippakivenä.
Vaikka olenkin vahvistunut henkisesti sillä saralla, että empatiakykyni on hyvin herkkä samoin kuin oikeudenmukaisuus minussa on järkähtämätön. Toisien kaltoin kohtelu saa niskavillani pystyyn ja jos jollakin menee huonosti tai jos joku tarvitsee apua, olen valmis auttamaan ja tukemaan. Osaan ajatella asioita muiden näkökulmasta. Olen ymmärtäväinen tiettyyn pisteeseen asti.
Omalta osaltani olen jääenyt masennuksen ja itseinhon vangiksi. En pidä itseäni muiden arvoisena. Tunnen olevani aina tiellä, toisten riippakivenä.
Vaikka olenkin vahvistunut henkisesti sillä saralla, että empatiakykyni on hyvin herkkä samoin kuin oikeudenmukaisuus minussa on järkähtämätön. Toisien kaltoin kohtelu saa niskavillani pystyyn ja jos jollakin menee huonosti tai jos joku tarvitsee apua, olen valmis auttamaan ja tukemaan. Osaan ajatella asioita muiden näkökulmasta. Olen ymmärtäväinen tiettyyn pisteeseen asti.
Mutta silti. Silti inhoan itseäni. Minua aina haukuttiin rumaksi ja vastenmieliseksi. Kun katson peiliin, näen itsessäni nuo kaksi asiaa. Ruma ja vastenmielinen.
"Joka ikinen päivä kouluissa tehdään ikuisia arpia ihmisten sieluihin kaiken arkisen toiminnan ohella."
Itselläni on monen monta arpea, jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat elämääni. Koen olevani muita huonompi. Piirtäminen on tosin ainoa asia, jossa välillä koen olevani jopa todella hyvä, mutta usein huomaan vertailevani itseäni ja töitäni muiden töihin.
Minulle tehtiin monta ikuista arpea. Jotkut niistä ovat haalistuneita, jotkut eivät. Silti ne ovat sielussani todennäköisesti loppuelämäni ajan. Eikä niitä saa pyyhittyä pois, ei mitenkään. Ne muistuttavat olemassa olostaan öisin painajaisissa tai kaupassa asioidessa. Ne pyrkivät pintaan paskimpina päivinä ja musertavat pieneksi ruttupalloksi.
Kiusaamista ei koskaan pidä vähätellä. Ei koskaan. Pienimmilläkin ikävillä asioilla voi olla suuri vaikutus.
Kiusaamista ei koskaan pidä vähätellä. Ei koskaan. Pienimmilläkin ikävillä asioilla voi olla suuri vaikutus.
Hyvä kirjoitus mielestäni Iltalehden fiidi-osiossa. Monia samoja tunteita itsellä herännyt ja herää edelleen: itseinhoa, toisten tiellä olemista, arvottomuutta jne... Luen blogiasi usein, kun kirjoitat ja voin samaistua moniin asioihin ja tunteisiin. On hyvä, että kirjoitat, sillä minulle ainakin olet antanut tukea (ehkä tietämättäsi) tietyllä saralla: en ole yksin.
VastaaPoistaYleensä nuo Iltalehden fiidi-osion jutut ovat mielestäni aika täyttä hömppää, mutta tätä lukiessani tuntui kuin jokaisen osan kohdalla suuri rautanaula olisi survottu sydämeeni.
PoistaOi, olen enemmän kuin iloinen siitä, että kirjoitukseni ovat olleet sinulle tueksi! Alunperinhän aloitin kirjoittamaan tätä vain itseprosessoinnin ja kokemusteni jakamisen yhteydessä. Mutta lämmittää mieltäni enemmän kuin paljon se, että kirjoituksistani ja ajatuksistani on apua ja tukea muille koulukiusatuille!