Haluan kertoa pikkusiskostani. Hän on minua 4 vuotta nuorempi ja myös koulukiusattu.
Halusin suojella siskoani, mutta kun pahin kiusaaminen hänen kohdallaan alkoi, olin jo yläasteella. En voinut siis välituntisin olla siskoni tukena koulussa. Minua raastoi kuulla, miten siskoni iltaisin itki äidille pahaa oloaan. Olinhan itsekin pahimman kiusaamisen aikona itkenyt niin monet illat äidilleni sitä, että pelkäsin mennä kouluun, etten halunnut mennä kouluun. Sydäntäni särki, sillä tiesin millaista kiusattuna oleminen on enkä olisi sitä siskolleni todellakaan millään muotoa halunnut.
Siskoni oli pyöreä ja hänellä oli silmälasit. Myös kuten minä, siskoni rakasti leikkiä niin pitkään kuin mahdollista (jo kolmannella luokalla muistan leikkimisen olleen TODELLA nolo juttu ja silti leikin salaa muilta seitsämännelle luokalle asti siskoni kanssa kotona). Siskoani kiusattiin myös siitä, koska hän oli "liian lapsellinen". Hänet jätettiin porukasta ulos, koska hän oli "liian lapsellinen". Miten ala-asteikäinen lapsi voi olla lapsellinen, jos leikkii? Minun mielestäni lapsen pitäisi saada olla lapsi ja leikkiä.
Siskoani kiusattiin todella näkyvästi välillä. Kun hänen vuoronsa oli kerran yläasteella mennä luokan eteen kertomaan läksyt, eräs poika osoitti häntä sormella ja huusi "Osoittakaa kaikki sitä ja naurakaa!". Kaikki tekivät niin eikä opettaja reagoinut tähän muuta kuin vain hymyilemällä.
Myös yläasteen tanssitunnit liikunnassa olivat yhtä helvettiä siskolleni. Hänet jätettiin aina seinäruusuksi ja jos opettaja määräsi jonkun tanssimaans siskoni kanssa, oli se sitä samaa mitä minua kohtaankin tehtiin. Pidettiin oikein tuntuva välimatka ettei vain vahingossakaan koskisi toista.
Tosiaan, minä leikin paljon siskoni kanssa kotona leluilla. Meillä oli lapsena paljon mielikuvitusta (on vieläkin) joilla saimme yksinkertaisetkin asiat mielikuvituksen avulla liitämään. Jopa tyynykasasta tai pienestä lumikinoksesta saimme aikaan mielessämme maalattua hurjan suuren vuoren, jossa leikimme mm. pehmoleluilla. Joskus leikit jäivät niin kesken, että jatkoimme leikin "tarinaa" seuraavana päivänä. Myös piirsimme todella paljon. Kuten minäkin, siskoani on siunattu piirtotaidolla. Piirsimme paljon leikkejämme ikään kuin muistiin.
Kyllähän minä siskoani myös kiusasin kotona isoveljeni kanssa. Normaalia "sisarusrakkautta", niin ajattelin. Ainahan sisarukset välillä toisiaan kohtaan ovat ikäviä ja kiusaavat. Kiusoittelua ja sen sellaista. Mutta myöhemmällä iällä, kun siskoni on kertonut, miten pahalta hänestä tuntui aina olla minun ja veljeni kiusankohde, ymmärsin olleeni typerä isosisko. Myös tätä kautta haluan kertoa siskolleni, että olen pahoillani. Olen pahoillani, jos en ole antanut tarpeeksi sitä tukea, mitä isosiskona minun olisi pitänyt antaa. Koskaan en kuitenkaan tahallani halunnut loukata.
Nykyään olemme todella hyvissä väleissä. Naljailemme toki toisillemme, mutta se on meidän huumoriamme.
Olet minulle hyvin rakas, siskoni, vaikka meillä välillä onkin ollut erimielisyyksiä. Olet ollut minulle suuri tuki aina.
Vaikka tämä postaus on omistettu siskolleni, myös isoveljeäni on kiusattu. Häntä kiusattiin ala-asteella isoista etuhampaista sekä eräänlaista syrjimistä myös. Isoveli kiusasi minuakin lapsena kotona, mutta luin sen vain täksi "sisarusrakkaudeksi".
Veljeni ei silti ole paljon puhunut näistä asioista minulle. Isoveljeni on ollut myös minulle tukena, ei ehkä samalla tasolla, kuin siskoni. Mutta tiedän, että isoveljeen voi aina tukeutua. Silloin kun ensimmäinen parisuhteeni päättyi, isoveljeni oli todella vihainen tälle entiselle poikaystävälleni. Kun hän sen kerran tapasi kylillä, meni veljeni sanomaan, että mikäli minun paniikkihäiriöni tämän takia nyt pahenee, niin tämän jätkän sietäisi varoa veljeäni. Se oli veljeni tapa purkaa tunteensa minun mielipahastani.
Loppujen lopuksi, perheeni on aina ollut se suurin tukipilari kaikkien näiden vaikeiden aikojen keskellä. Äiti on ollut kaikista tärkein ihminen minulle aina. Äiti oli se, joka lohdutti ja lohduttaa vieläkin. Äiti oli se, joka kannusti ja kannustaa vieläkin. Äiti on se, johon voin aina luottaa ja tukeutua. Äidin rakkaus meihin lapsiin on jotain niin suurta, ettei sitä voi millään tasolla mitata.
Isäni tapa käsitellä tunteita on taas erilainen. Hän tuohtuu helposti ja osoittaa sitä kautta hänen harmistuksensa, jos meillä oli huolia.
Rakastan perhettäni koko sydämestäni ja olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Kiitos <3
perjantai 10. lokakuuta 2014
Ei pahaa ellei jotain hyvääkin
En sano, etteikö koko peruskouluaika olisi ollut täysin täyttä katastrofia ja helvettiä.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Ensimmäin ja toinen luokka oli mukavaa aikaa. Kaikki tuli kaikkien kanssa toimeen ja oli kavereita keskenään. Ketään ei ainakaan minun mielestäni silloin hyljeksitty. Kaikki muuttui kolmannella luokalla minun kohdallani, kun isäni sai sairaskohtauksen ja aloin pelkäämään kuolemaa ja kaikkea muuta siihen liittyvää aivan järkyttävästi (josta aikaisemmin olen kertonutkin). Sain kuitenkin paljon kehuja piirtotaidostani. Se oli ainoa vahvuuteni, ainoa jonka lomassa sain näyttää olevani todella hyvä. Silloin tunsin itseni hyväksytyksi, kun luokkalaiseni ihailivat piirroksiani.
Myös silloin joskus, kun otettiin porukkaan mukaan, tunsin oloni hyväksytyksi. Että minut kelpuutettiin mukaan. Niitä hetkiä tosin tuntui olevan aika harvassa verrattuna niihin hylätyksi tulemisen hetkiin. Siitä, etten kelpaa omana itsenäni, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin muut. Että olin ihminen, johon ei kannattanut tutustua ettei itse saastuisi siltä näkymättömältä saasteelta, joka sai toisten selät kääntymään.
Olen myös kiitollinen niistä muutamasta kaverista toisista ikäryhmistä, jotka viettivät aina kuin mahdollista, kanssani aikaa välitunneilla sekä koulun ulkopuolella. Ilman heitä ja perhettäni sekä sukuani, en varmasti olisi jaksanut elää ja yrittää iloita niistä pienistä ilon ja onnen tunteista.
Se on muuten kummaa, miten ne negatiiviset muistot muistaa paljon kirkkaammin, kuin niitä hyviä hetkiä. Ne jäävät negatiivisten kokemuksien ja muistojen varjoon.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Ensimmäin ja toinen luokka oli mukavaa aikaa. Kaikki tuli kaikkien kanssa toimeen ja oli kavereita keskenään. Ketään ei ainakaan minun mielestäni silloin hyljeksitty. Kaikki muuttui kolmannella luokalla minun kohdallani, kun isäni sai sairaskohtauksen ja aloin pelkäämään kuolemaa ja kaikkea muuta siihen liittyvää aivan järkyttävästi (josta aikaisemmin olen kertonutkin). Sain kuitenkin paljon kehuja piirtotaidostani. Se oli ainoa vahvuuteni, ainoa jonka lomassa sain näyttää olevani todella hyvä. Silloin tunsin itseni hyväksytyksi, kun luokkalaiseni ihailivat piirroksiani.
Myös silloin joskus, kun otettiin porukkaan mukaan, tunsin oloni hyväksytyksi. Että minut kelpuutettiin mukaan. Niitä hetkiä tosin tuntui olevan aika harvassa verrattuna niihin hylätyksi tulemisen hetkiin. Siitä, etten kelpaa omana itsenäni, etten ole yhtä hyvä tyyppi kuin muut. Että olin ihminen, johon ei kannattanut tutustua ettei itse saastuisi siltä näkymättömältä saasteelta, joka sai toisten selät kääntymään.
Olen myös kiitollinen niistä muutamasta kaverista toisista ikäryhmistä, jotka viettivät aina kuin mahdollista, kanssani aikaa välitunneilla sekä koulun ulkopuolella. Ilman heitä ja perhettäni sekä sukuani, en varmasti olisi jaksanut elää ja yrittää iloita niistä pienistä ilon ja onnen tunteista.
Se on muuten kummaa, miten ne negatiiviset muistot muistaa paljon kirkkaammin, kuin niitä hyviä hetkiä. Ne jäävät negatiivisten kokemuksien ja muistojen varjoon.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Ulos kuoresta
Eilisen A2 kiusaamis-illan rohkaisemana, uskalsin kysyä julkisesti Facebookissa näin:
"Mä rohkenen nyt julkisesti kysyä (sillä kaverilistallani on ihmisiä, jotka ovat mua kiusanneet peruskoulussa), että miksi kiusasitte mua melkein koko peruskoulun ajan? Tiedostitteko edes kiusaavanne mua? Tiedän, että olin pelokas ja arka ja käyttäydyin oudosti sen takia, mutta miksi juuri minä?
En odota tähän kommentteja, mutta yksärillä voitte ottaa yhteyttä.
(Tulkitsen myös kaverilistalta poistamisen eräänlaisena vastauksena.)"
Jatkoin kommenttikenttään vielä:
"Ja mä pyydän tämän yhden kerran, että ette sysäisi mua syrjään, vaan uhraisitte edes sen yhden ajatuksen mulle ja että miettisitte, miltä musta on sillon pienenä tuntunut ja kertoisitte, että mikä sai teidät kiusaamaan. (Tai miltä teistä tuntuisi, jos teidän lapsianne alettaisiin kiusaamaan. Tätä kautta ehkä pystyisitte asettumaan edes hetkeksi mun saappaisiini.)"
Sekä lisäsin tämän blogin linkin.
Olen saanut jo kahdelta ihmiseltä yhteydenotot, joista olen kiitollinen. Toiselle henkilölle blogini lukeminen oli avannut aivan uuden näkökulma ja näin ollen silmät olivat myös avautuneet. Hän ymmärsi, miltä minusta tietyt tapahtumat olivat tuntuneet ja miten minä olin ne kokenut. Olen kiitollinen, että vihdoin joku ymmärtää kuta kuinkin "täysin" (en voi sanoa täysin, koska ketään ihmistä ei voi ihan sataprosenttisesti ymmärtää), miltä tuo kaikki on minusta tuntunut, miksi käyttäydyin niin pelokkaasti ja oudosti. Häneltä osasinkin odottaa yhteydenottoa, sillä hän oli tytöistä mukavimpia minua kohtaan silloin. Mutta ymmärrän myös häntä siinä, ettei tämä henkilö uskaltanut puolustaa minua tai olla kaverini, koska pelkäsi joutuvansa itsekin kiusatuksi.
Kaikkia sen ajan luokkalaisia minulla ei kavereissa ole ja kaikki eivät edes ole Facebookissa. Mutta katsotaan nyt, kuinka moni rohkenee vastata pyyntööni.
"Mä rohkenen nyt julkisesti kysyä (sillä kaverilistallani on ihmisiä, jotka ovat mua kiusanneet peruskoulussa), että miksi kiusasitte mua melkein koko peruskoulun ajan? Tiedostitteko edes kiusaavanne mua? Tiedän, että olin pelokas ja arka ja käyttäydyin oudosti sen takia, mutta miksi juuri minä?
En odota tähän kommentteja, mutta yksärillä voitte ottaa yhteyttä.
(Tulkitsen myös kaverilistalta poistamisen eräänlaisena vastauksena.)"
Jatkoin kommenttikenttään vielä:
"Ja mä pyydän tämän yhden kerran, että ette sysäisi mua syrjään, vaan uhraisitte edes sen yhden ajatuksen mulle ja että miettisitte, miltä musta on sillon pienenä tuntunut ja kertoisitte, että mikä sai teidät kiusaamaan. (Tai miltä teistä tuntuisi, jos teidän lapsianne alettaisiin kiusaamaan. Tätä kautta ehkä pystyisitte asettumaan edes hetkeksi mun saappaisiini.)"
Sekä lisäsin tämän blogin linkin.
Olen saanut jo kahdelta ihmiseltä yhteydenotot, joista olen kiitollinen. Toiselle henkilölle blogini lukeminen oli avannut aivan uuden näkökulma ja näin ollen silmät olivat myös avautuneet. Hän ymmärsi, miltä minusta tietyt tapahtumat olivat tuntuneet ja miten minä olin ne kokenut. Olen kiitollinen, että vihdoin joku ymmärtää kuta kuinkin "täysin" (en voi sanoa täysin, koska ketään ihmistä ei voi ihan sataprosenttisesti ymmärtää), miltä tuo kaikki on minusta tuntunut, miksi käyttäydyin niin pelokkaasti ja oudosti. Häneltä osasinkin odottaa yhteydenottoa, sillä hän oli tytöistä mukavimpia minua kohtaan silloin. Mutta ymmärrän myös häntä siinä, ettei tämä henkilö uskaltanut puolustaa minua tai olla kaverini, koska pelkäsi joutuvansa itsekin kiusatuksi.
Kaikkia sen ajan luokkalaisia minulla ei kavereissa ole ja kaikki eivät edes ole Facebookissa. Mutta katsotaan nyt, kuinka moni rohkenee vastata pyyntööni.
Myös minäkin olen sortunut
Kyllä, minäkin jota on rankasti kiusattu, olen sortunut kiusaamiseen.
En tosin ole piinannut ketään vuosi tolkulla, mutta se ei vähennä yhtään sitä, mitä olen toiselle tehnyt.
Ala-asteella kerran hutkin yhtä luokallemme tullutta uutta poikaa luistinkentällä havunoksalla ja huutelin hävyttömyyksiä tälle muiden luokkamme tyttöjen vieressä naureskellen. Sain jonkinlaisen kimmokkeen siitä, että ehkä minut nyt hyväksyttäisiin tyttöjen keskuudessa. Olin väärässä. Sain aikaiseksi sekä tälle pojalle, että itselleni mielipahaa. Seuraavana päivänä minua jo kadutti ja hävetti ihan tolkuttomasti, mutta en uskaltanut pyytää pojalta anteeksi. Vasta kun nyt äskettäin. Kirjoitin hänelle Facebookin kautta anteeksipyyntöni ja syyn siihen, mikä ajoi minut kyseiseen tekoon.
Olin kauppiksessa ja päässyt aivan toisenlaiseeen ympäristöön. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka ottivat minut aivan eritavalla vastaan, kuin esimerkiksi yläasteella. Sain nopeasti kavereita ja aloitin jopa ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni. Kauppista kävi myös eräs tyttö, joka oli ala-asteella ja yläasteella kaverini (hän oli vuotta ylemmällä luokalla). Myös häntä kiusattiin todella paljon, koska näytti erilaiselta kuin muut. Silloinen poikaystäväni naureskeli tälle tytölle ja minä en uskaltanut ottaa tyttöön mitään kontaktia enää, koska pelkäsin poikaystäväni jättävän minut. Joten en huomioinut tyttöä, en moikannut häntä, en jutellut hänelle enää.
Pyysin myös häneltä pari vuotta sitten anteeksi ja selitin myös, mistä tämä johtui. Tuntui pahalta kääntää takkia ystävälle, joka oli ainoita kavereitani silloin, kun muut meitä syrjivät. Sain anteeksi ja hän oli hyvillään, kun lähestyin häntä tuon asian tiimoilta.
Kun pääsin opiskelemaan audiovisuaaliselle puolelle kauppiksesta valmistuttuani, luokallamme oli poika, joka oli suoraan peruskoulusta tullut opiskelemaan. Poika oli hiljainen ja arka. Sorruin syrjimiseen, enkä ottanut poikaan mitään kontaktia. Joskus naureskelimme hänelle koulun ulkopuolella muutamien tyyppien kanssa, mutta emme hänen läsnäollessaan. Tutustuin kuitenkin poikaan ja huomasin, että tämähän on ihan mukava tyyppi ja poikakin tuli ulos kuorestaan.
Pyysin häneltä kasvotusten anteeksi sitä, että ensimmäisenä vuonna häntä syrjin. Sain anteeksi ja olimme ihan hyvät koulukaverit sen jälkeen.
En ole siis ollut puhtoinen minäkään, mutta olen huomannut virheeni, joita olen tehnyt ja kohdannut ne. Ette uskokaan, miten paljon hävettää kertoa, että olen myös kiusannut hetkittäisesti.
En tosin ole piinannut ketään vuosi tolkulla, mutta se ei vähennä yhtään sitä, mitä olen toiselle tehnyt.
Ala-asteella kerran hutkin yhtä luokallemme tullutta uutta poikaa luistinkentällä havunoksalla ja huutelin hävyttömyyksiä tälle muiden luokkamme tyttöjen vieressä naureskellen. Sain jonkinlaisen kimmokkeen siitä, että ehkä minut nyt hyväksyttäisiin tyttöjen keskuudessa. Olin väärässä. Sain aikaiseksi sekä tälle pojalle, että itselleni mielipahaa. Seuraavana päivänä minua jo kadutti ja hävetti ihan tolkuttomasti, mutta en uskaltanut pyytää pojalta anteeksi. Vasta kun nyt äskettäin. Kirjoitin hänelle Facebookin kautta anteeksipyyntöni ja syyn siihen, mikä ajoi minut kyseiseen tekoon.
Olin kauppiksessa ja päässyt aivan toisenlaiseeen ympäristöön. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka ottivat minut aivan eritavalla vastaan, kuin esimerkiksi yläasteella. Sain nopeasti kavereita ja aloitin jopa ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni. Kauppista kävi myös eräs tyttö, joka oli ala-asteella ja yläasteella kaverini (hän oli vuotta ylemmällä luokalla). Myös häntä kiusattiin todella paljon, koska näytti erilaiselta kuin muut. Silloinen poikaystäväni naureskeli tälle tytölle ja minä en uskaltanut ottaa tyttöön mitään kontaktia enää, koska pelkäsin poikaystäväni jättävän minut. Joten en huomioinut tyttöä, en moikannut häntä, en jutellut hänelle enää.
Pyysin myös häneltä pari vuotta sitten anteeksi ja selitin myös, mistä tämä johtui. Tuntui pahalta kääntää takkia ystävälle, joka oli ainoita kavereitani silloin, kun muut meitä syrjivät. Sain anteeksi ja hän oli hyvillään, kun lähestyin häntä tuon asian tiimoilta.
Kun pääsin opiskelemaan audiovisuaaliselle puolelle kauppiksesta valmistuttuani, luokallamme oli poika, joka oli suoraan peruskoulusta tullut opiskelemaan. Poika oli hiljainen ja arka. Sorruin syrjimiseen, enkä ottanut poikaan mitään kontaktia. Joskus naureskelimme hänelle koulun ulkopuolella muutamien tyyppien kanssa, mutta emme hänen läsnäollessaan. Tutustuin kuitenkin poikaan ja huomasin, että tämähän on ihan mukava tyyppi ja poikakin tuli ulos kuorestaan.
Pyysin häneltä kasvotusten anteeksi sitä, että ensimmäisenä vuonna häntä syrjin. Sain anteeksi ja olimme ihan hyvät koulukaverit sen jälkeen.
En ole siis ollut puhtoinen minäkään, mutta olen huomannut virheeni, joita olen tehnyt ja kohdannut ne. Ette uskokaan, miten paljon hävettää kertoa, että olen myös kiusannut hetkittäisesti.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Jälkiä itsetunnossa
Vielä tänäkin päivänä pelkään ja ajattelen, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Miten minuun reagoidaan ja että miten minua kohdellaan. Pelkään, että ihmiset pitävät minua ihmisrauniona, jonka huomioiminen ei ole minkään arvoista. Pelkään, että minut jätetään ja suljetaan pois ihmisten keskuudesta. Ei sillä, ettenkö tarvitsisi kaikkia niitä ihmisiä, joita ulkomaailmassa näen. Mutta se heijastaa paniikkihäiriööni. Jos saan kohtauksen ihmisten ilmoilla, miten ihmiset minuun reagoisivat silloin, kun olen poissa tolaltani vain sen takia, että olen lähtenyt pois kotoa ja tunnen oloni turvattomaksi.
Itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan paljoa plussan puolella. Tietenkin yritän olla miettimättä sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja yritän ajatella, että siitä ei pitäisi välittää, kunhan saan toteuttaa itseäni ja tehdä sitä mitä haluan elämältäni. Kunhan löytäisin sen rohkeuden itsestäni, joka on ollut monen monta vuotta piilossa. Se on olemassa, mutta se palaa hyvin hyvin pienellä liekillä.
Teen tottakai itselleni myös hallaa ajattelemalla sitä, miten sopeudun muiden joukkoon. Minulla on hyviä ystäviä nykyään, mutta silti haen jonkinlaista hyväksyntää koko ajan, koska sitä en saanut aikoinaan. Tiedän, että moni varmasti ajattelee, että eikö tuo riitä että ne läheiset ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Monella kun ei ole ketään ympärillään. Koska ajattelen sitä itsekin. Ja monesti olen sitä mieltä, että tämä riittää, mutta silti jotenkin pienesti mietin, että hyväksyykö muut kuin läheiset ihmiset minua? Hyväksyisikö kassajonossa minun edessäni oleva ihminen minuna ja pitäisikö hän minua hyvänä tyyppinä?
Itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan paljoa plussan puolella. Tietenkin yritän olla miettimättä sitä, mitä minusta ajatellaan. Ja yritän ajatella, että siitä ei pitäisi välittää, kunhan saan toteuttaa itseäni ja tehdä sitä mitä haluan elämältäni. Kunhan löytäisin sen rohkeuden itsestäni, joka on ollut monen monta vuotta piilossa. Se on olemassa, mutta se palaa hyvin hyvin pienellä liekillä.
Teen tottakai itselleni myös hallaa ajattelemalla sitä, miten sopeudun muiden joukkoon. Minulla on hyviä ystäviä nykyään, mutta silti haen jonkinlaista hyväksyntää koko ajan, koska sitä en saanut aikoinaan. Tiedän, että moni varmasti ajattelee, että eikö tuo riitä että ne läheiset ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Monella kun ei ole ketään ympärillään. Koska ajattelen sitä itsekin. Ja monesti olen sitä mieltä, että tämä riittää, mutta silti jotenkin pienesti mietin, että hyväksyykö muut kuin läheiset ihmiset minua? Hyväksyisikö kassajonossa minun edessäni oleva ihminen minuna ja pitäisikö hän minua hyvänä tyyppinä?
A2 Koulukiusaamis-ilta
Tänään siis TV2:lla on Koulukiusaamis-ilta alkaen 21:00
Minut noteerattiin tämän blogin kautta ja toimittajan kanssa puhelimessa pitkään jutusteltua pyydettin minua mukaan studioon. Jäin jahkailemaan ja jätin ehkä vastauksen ilmoille paniikkihäiriöni takia, koska olisi pitänyt varmistaa, että saisin kyydin ja saisin jonkun tukihenkilön mukaan.
Minua ei sitten valittukaan mukaan, mutta se ei haittaa (okei, harmittaahan se hieman). Aion silti olla sosiaalisen median kautta mukana ohjelmassa ja seurata illan kulkua.
Minut noteerattiin tämän blogin kautta ja toimittajan kanssa puhelimessa pitkään jutusteltua pyydettin minua mukaan studioon. Jäin jahkailemaan ja jätin ehkä vastauksen ilmoille paniikkihäiriöni takia, koska olisi pitänyt varmistaa, että saisin kyydin ja saisin jonkun tukihenkilön mukaan.
Minua ei sitten valittukaan mukaan, mutta se ei haittaa (okei, harmittaahan se hieman). Aion silti olla sosiaalisen median kautta mukana ohjelmassa ja seurata illan kulkua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)