Luokkakokous

18.6.2016 se tapahtui. Olin luokkakokouksessa. Mä taiteilin paljon sen välillä, että uskallanko mennä vai en. Tiesin, että jos en menisi, tulisin katumaan, mutta toisaalta mua pelotti mennä. Onneksi kuitenkin menin. Olisin todellakin tullut katumaan, jos olisin jättänyt välistä.

Mä olen saanut nyt ympyrän suljettua. Mä en ole nähnyt sen jälkeen yhden ainoata painajaista peruskouluajoista ja mun taakkani on keventynyt todella paljon.

Ja tässä syy.

Menin paikalle. Olin ensimmäisiä, jotka saapuivat paikalle. Olo oli aika hermostunut. En tiennyt miten olla niiden ihmisten kanssa. Olin parille naiselle laittanut yksärillä Facebookin kautta, että mua jännittää ihan hirveästi tulla paikalle, koska kärsin paniikkihäiriöstä. Sain osakseni tsemppausta ja se helpotti. Silti sosiaalinen kanssakäyminen oli hieman jännittävää. Huomasin kuitenkin hyvin nopeaan, että mä jännitän turhaan. Ne ihmiset otti mun vertaisinaan vastaan. Mä juttelin monien kanssa hyväntuulisena. Ihmisiä kiinnosti kuulla mitä mulle kuului ja mua kiinnosti kuulla, mitä heille kuului.

Se merkittävin asia tapahtui kuitenkin silloin, kun alkujutustelujen ja asettautumisen jälkeen istahdettiin piiriin, jossa jokainen vuorollaan sai kertoa parhaimman ja paskimman muiston peruskouluajoilta.

Siinä vaiheessa mulla alko paikat täristä ja painin itseni kanssa, että uskallanko mä kertoa kiusaamisesta, siitä miltä musta oli tuntunut ja siitä miten mä asiat koin.

Mä uskalsin.

Mun vuorollani mä keräilin itseäni ja sanoin, että tätä on todella vaikeaa kertoa. Porukka tsemppasi kertomaan ja muutama varmasti aavisti, mitä oli tulossa. Mä kerroin, miten kaikki alkoi, ne tapahtumat isän sairastumisesta ja sen miten se muhun vaikutti ja sen miten mä silloin muutuin pelokkaaksi ja jolloin mun kiusaaminen alkoi. Mä kerroin myös ajatuksista itsemurhasta 10-vuotiaana. Mä kerroin, miten paljon muhun sattui.

Ihmiset kuunteli mua, ne katsoi muhun tiiviisti. Ne painoi jokaisen sanani mieleen. Kun mä sain kerrottua osuuteni, sain osakseni vilpittömiä pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Yksikin mies, joka peruskoulussa oli ehkä pahimpia kiusaajiani, katsoi mua tiiviisti silmiin ja kertoi, miten todella pahoillaan hän on kaikesta. Toinen mies ääneen totesi kaikille, että on varmasti ollut todella raskasta kantaa tuota taakkaa tähän päivään asti. Porukka myös kiitteli, että mä kerroin mulle vaikeasta asiasta, he sanoivat, että olin rohkea. Rohkea siinäkin mielessä, että uskalsin tulla paikalle, koska kerroin heille, miten taistelin pelkoa vastaan kohdata heidät. He sanoivat, miten iloisia olivat, että mä uskalsin kohdata heidät. Mutta hyvin pahoillaan siitä kaikesta, mitä he ajattelemattomuuksissaan ja typeryyksissään olivat mulle aiheuttaneet. Vieressä istuva mies laski kätensä mun olkapäälle ja pahoitteli syvästi.

Kerroin heille, miten hienoja aikuisia heistä kaikista oli kasvanut ja että mä olin todella iloinen heidän vastaanotostaan. Että mä vihdoin olen vapaa ja mä pääsen jatkamaan elämää. 

Mä olin hämmentynyt saamastani palautteesta. Että ne ihmiset aikuisten oikeasti olivat empaattisia ja syvästi pahoillaan. Mä tunsin vapautuvani. Kahleet irtosivat ja haavat puhdistuivat. Arvet toki jää, mutta ne ovat todella haaleat nykyään, lähes huomaamattomat.

Loppu ilta meni vanhoja muistellessa. Olin tuonut luokkakuvat mukanani ja porukka oli siitä kovin iloisia. Myös pari lehtistä, jotka yläasteella tehtiin luokastamme ja jotka pyynnöstä jätin sinne lähdettyäni. Olin paikalla siis reilu 6 tuntia (vaikka epäilin, että hyvä jos tunnin uskallan olla). Lähdin siis ilta yhdentoista maissa, sillä seuraavana päivänä oli aikainen herätys ja olin muutenkin väsynyt siitä kaikesta jännityksestä ja sen laukeamisesta.

Kun ilmoitin lähteväni, jokainen tuli oma-aloitteisesti mua halaamaan vuorotellen. Sain kuulla vielä pahoitteluja, anteeksipyyntöjä ja myös kehuja siitä, miten vahva ja rohkea ihminen mä olen ja miten musta on vielä ihan mihin vaan.

Olen siis äärettömän kiitollinen näille ihmisille. Vaikka he tekivät elämästäni peruskoulussa helvettiä, he myös pelastivat kaikkien näiden vuosien jälkeen mut siltä helvetiltä. Mä en kanna kaunan kaunaa, en muistele pahalla. Mä olen aidosti onnellinen. 

Kiitos te luokkalaiseni, te kevensitte mun taakkani. Te korjasitte mut. Te hyvititte virheenne. Ja mä päästän myös puolestani teidät omantunnontuskien kourista.

Kiitos.

Tämä lienee viimeinen kirjoitukseni tänne. Mä sain tarinalleni onnellisen lopun koulukiusaamisen tiimoilta.
Jätän kirjoitukseni silti esille, jos ne antavat toivoa ja apua samojen asioiden kanssa kamppaileville ihmisille. Ja rohkeutta, mikäli tulee tilaisuus kohdata entiset kiusaajat.

Esiintymisestä

Ysärillähän oli monesti suosiossa erilaiset tanssiesitykset. Ainakin meidän ala-asteella. Näitä esityksiä harjoiteltiin välituntisin ja esitettiin sitten koko koululle tai tietyille luokille.

Itsekin olin muutamassa mukana. Myöhemmin ajatellen, ei olisi ehkä pitänyt suostua. Olihan se tavallaan kivaa, kun pyydettiin johonkin mukaan, niin totta kai sitä innoissaan lähti remmiin. Haaveilin, että ehkä minut nyt nähtäisiin ihan hyvänä tyyppinä ja että kiusaaminen loppuisi.
Väärässä olin. Siinä tanssiessa muiden mukana, huomasin yleisöstä huvittuneita katseita ja naurua. Olen varma, että ne kohdistuivat minuun. En ollut mikään huippu hyvä tanssija, mutten mikään huonokaan omasta mielestäni.

Kerran oli yksi tanssiesitys jossa minun lisäkseni oli luokan suosituin tyttö (ja pahin kiusaajani), koska muut eivät halunneet tuohon tanssiesitykseen mukaan sen vaikeuden vuoksi. Sain kuulla hihittelyä ja naureskelua jälkeenpäin, miten jäykästi olin tanssinut tähän toiseen verrattuna. Se olikin viimeinen tanssiesitys, johon lähdin mukaan.

Sillon kun kiusaaminen oli kolmannella luokalla pahimmillaan, niin minua ei edes pyydetty mukaan. Vasta 5-6 luokalla pääsin kahteen tanssiesitykseen mukaan.

Lisäksi eräässä joulunäytelmässä oli opettajan ohjaama tonttu tanssiesitys. Yhdessä kohdassa piti muodostaa parit ja minulle ei jäänyt paria. Joten minun piti keksiä itse jotain. Ja jouduin vieläpä olemaan aivan keskellä. Se oli kamalaa. Koska kaikki katseet kohdistuivat minuun ja minä vain hyppelehdin haarahyppyjä, kun en muuta keksinyt.

Yläasteella seiskaluokkalaisilla oli pakollisena laulukilpailu. Laulettiin siis luokittain, ei yksittäin. Ryhmittyminen mikrofoneille oli ihan kamala ratkaisu minun kannaltani. Jouduin seisomaan sooloa laulavan pojan vieressä kahdestaan. Muut olivat ryhmittäytyneet kahdelle muulle mikrofonille väittäen ettei kumpaakaan enää sopinut yhtä. Muistan olleeni todella nolona. Sillä olin liian esillä siinä keskellä kahdestaan soolo-osuutta laulavan pojan kanssa. Ja minua hävetti se, että veljeni oli silloin yhdeksännellä luokalla ja minut osattiin yhdistää häneen. Hävetti se, että veljeäni varmasti hävetti.

Valitsin musiikin valinnaiseksi ja ensimmäiset paniikkikohtaukset tulivatkin lavalla, kun musiikin valinnaisen ottaneet luokat esiintyivät joulujuhlassa sekä kevätjuhlassa. Olin musiikin tunneilla vain siksi, että ne pari rinnakkaisluokkalaista kaveriani rippikoulun jälkeen olivat myös ottaneet musiikin valinnaiseksi ja sain olla edes niiden parin tunnin ainaka jonkun kaverin kanssa samoilla tunneilla. Lisäksi musiikista sai aivan älyttömän helposti hyvän numeron. Mutta esiintyminen oli tuskaa. Silkkaa tuskaa. Silti valitsin sen.

Rakastin kyllä näyttelemistä ja olinkin yläasteella pari kesää kesäteatterissa. Otin myös kurssin, jossa tehtiin näytelmä ja tykkäsin siitä muuten, mutta koulun edessä esiintyminen jännitti ja pelotti. Selviydyin silti siitä moitteettomasti.

Näyttelemisessä kaikista mukavinta oli se, että olin lavalla joku muu, kuin minä. Esitin roolia ja olin roolihahmoni. En minä. Se loi turvallisen olon. Mutta lauluesityksissä tai tanssiesityksissä olin esillä omana itsenäni.

Tavallaan pidin eräänlaista maskia ja muuria yllä koko peruskoulun ajan. Mutta silti ulospäin muille minä näyttäydyin omana itsenäni. Yritin piilottaa sen, mitä oikeasti tunsin. Hymyilin, vaikka hymyn takana itkin.

Syypää

Kiusattua on helppo syyttää aika monestakin asiasta. Jopa sellaisista, joissa ei kiusatulla ole osaa tai arpaa.

Äsken tupakalla ollessani mieleeni tuli taas flashback. Olin muistaakseni neljännellä luokalla, ellen väärin muista. Piti olla liikuntaa, mutta sen sijaan katsoimmekin jonkun liikunta-aiheisen videon itse liikkumisen sijaan. Haimme vanhoista nojatuoleista hyödynnetyt tyynyt lattialle, joissa istuimme/makasimme ja katselimme videota. Muistan sijoittaneeni oman tyynyni suht lähelle luokkamme suosituinta tyttöä (sama tyttö edelleen, joka kiusasi minua eniten), koska muualla ei ollut tilaa. Pulpetit kun oltiin siirretty niin, että saatiin lattialle tilaa.

Katselimme videon ja kun video päättyi ja nousimme tyynyiltä, alkoi tyttö huutamaan, että hänen toinen korvakorunsa on hukassa. Pari muuta tyttöä etsi ja korvakoru löytyi minun ja tämän tytön tyynyn välistä. Tuo korvakoru oli mennyt rikki (se oli hopeinen ja riippuva koru, jossa oli tähtiä). Tyttö tietenkin syytti asiasta minua. Korvakoru kämmenellä se huusi minulle hänen kaverinsa tuijottaessa minua paheksuvasti.
Tyttö huusi, miten oli minun vikani, että hänen korvakorunsa oli mennyt rikki. Miten se oli minun vikani, kun olin työntänyt tyynyn liian lähelle hänen tyynyä ja korvakoru oli sitten ottanut tyynyyn kiinni ja mennyt rikki tytön noustessa tyynyltään. Tyttö ojensi kämmenellään olevaa korvakorua minua kohti ja huusi, miten nuo korvakorut olivat maksaneet 400 markkaa, ja että minun olisi pitänyt korvata ne, koska olin syypää.

Olin vain hiljaa. Nielin kyyneliä. En tietenkään joutunut korvaamaan tuota korvakorua. Opettaja muistaakseni tuli väliin ja sanoi tapauksen olleen varmasti vahinko ja kukaan ei ollut sellaiseen syyllinen.

Silti muistan sen painostavan tunteen. Sen itkun, joka pyrki ulos niiden syyttävien katseiden alla ja tytön huutaessa minulle.

Hyödyllinen, mutta tuhoisa netti

http://yle.fi/uutiset/poliisi_hammastelee_nettikiusaajien_julmia_sanoja__jotkut_kiusatut_eivat_uskalla_menna_kouluun/7862503

Tavallaan voin sanoa olla onnellinen siitä, että elin lapsuuteni ja nuoruuteni silloin, kun sosiaalinen media oli tuntematon käsite. Peruskoulun jälkeen toki internet kasvoi suuremmaksi osaksi elämää. IRC-Galleria sekä jo kuopattu Ii2.org olivat paikkoja, jossa itsekin teininä hengailin muutamien foorumien lisäksi.

Minua ei ole netissä koskaan kiusattu tai vainottu. Ja voin vain kuvitella, miten raastavaa se on. Netissä toisen nöyryyttäminen on aivan liian helppoa ja valvominen on melko mahdotonta. Onhan olemassa nettipoliiseja sun muita, joille voi ilmoittaa netissä tapahtuneesta kiusaamisesta. Silti resurssit ovat olemattomat siihen nähden, kuinka paljon kiusaamista tapahtuu netissä ja suurinta osaa ei edes ulkopuoliset huomaa.

Kun itse olin ala-asteella 90-luvulla, ei ollut kännyköitä vasta kuin joskus 6-luokalla ja nettikin oli todella uusi juttu, jota lähinnä käytettiin chattailuun ventovieraiden kanssa.
Yläasteella nettiä toki käytettiin enemmän 2000-luvun alkuvuosina ja kännykät yleistyivät, mutta kiusaaminen rajoittui teknologian avulla lähinnä pilasoittoihin ja tekstareihin.

En voi edes kuvitella, millaiset sfäärit kiusaamiseni olisi saanut, jos tuolloin olisi ollut älypuhelimet, Instagramit, Facebookit ja koko muu sosiaalinen media. Olisiko kiusaaminen ollut mittakaavaltaan suurempi?
Minulle suuri helpotus oli vapaa-aika. Silloin kiusaaminen harvemmin tavoitti minua. Sain olla rauhassa. Toki muutaman pilapuhelun ja tekstarin sain, mutta ne olivat yksittäistapauksia, eivätkä toistuvia.

Pääsin siis todennäköisesti "helpommalla", kun elin peruskouluaikani tuona ajankohtana. Kiusaamiseni rajoittui kouluelämään sekä juoruihin, jotka aaltoilivat vain puheina ihmiseltä toiselle. Ei sanoja tai kuvia, jotka olisivat ikuistuneet nettiin ja jotka vainoaisivat minua 24/7. Minä pystyin irtautumaan jotenkin kiusaamisesta (vaikka tottakai sanat ja teot vainosivat mielessä) vapaa-ajallani. Ainakin hetkiksi unohtamaan koulun ja kiusaamisen, varsinkin lomilla, jolloin ei tarvinnut murehtia seuraavaa koulupäivää ja mahdollisia ilkeitä sanoja ja syrjintää.

Sosiaalinen media on oikein käytettynä tehokas tapa työskennellä, jakaa tietoa ja olla yhteyksissä ystäviin, joita harvemmin tapaa. Mutta se on väärin käytettynä tuhoisa välinä vainota ihmisiä, kiusata ja mustamaalata kohdetta.

Siksi nykypäivinä ihan jokaiselle netin käyttäjälle netiketti pitäisi muistaa. Monet viittaavat kintaalla, että "hei, tämähän on vain netti, ei oikeaa elämää", mutta kyllä ne sanat ja teot netissäkin vaikuttavat ihmiseen. Varsinkin, kun netti ja sosiaalinen media on nykyään niin vahvasti läsnä.

Toisen ihmisen tarina

Kaverini luvalla julkaisen hänen tarinansa koulukiusattuna olemisesta. Hän kirjoitti ylös omat kokoemukset, tuntemukset ja mitä elämä on kiusaamisrupeaman jäljiltä ja kysyin, voinko julkaista sen blogissani.

Tässä siis kaverini tarina:

"Missä kohtaa kaikki meni pieleen? Että miksi juuri minä jouduin kokemaan kaiken sen mitä koin koulussa. Ala-asteella asiat olivat suhteellisen hyvin, minulla oli ystäviä ja en ollut aivan niin pahassa jamassa, kuin mitä olin sitten ylä asteella. Se, että joudun yhä 22-vuotiaana miettimään päivittäin, miksi minua kiusattiin ja miksi minut tahdottiin eristää muusta porukasta, tuntuu julmalta. 
Olin erilainen. Kyllä. Pukeuduin massasta erottuvasti, pidin asioista jotka eivät olleet ”normaaleja” tytöille. Olin valmis puolustamaan itseäni väkivaltaisesti, mutta sekin kaikki tuntui kasvaneen minuun vasta kun aloin olemaan niin epävarma itsestäni kiusaamisen takia. Sanoilla en saanut muihin sitä vaikutusta kuin minkä he saivat minuun. Kadun päivittäin joitain tekojani. Kadun kuinka puolustauduin väkivallalla. Se ei ollut oikeutettua vaikka se helpotti minun oloani kaiken sen ahdistuksen ja pelon keskellä. 

En kykene vieläkään kävelemään keskustassa, käymään kaupassa ilman ahdistusta, menemään ryhmätilanteisiin ilman, että pelkään itseni puolesta. Olen pitkällä sairaslomalla, koska minusta ei ole normaaliin työelämään pienimmänkin stressin aiheuttaessa minulle paniikkikohtauksia. Muuttoni takia olin joutua laitokselle, koska se oli minulle liian rankkaa. Ei normaalit ihmiset joudu panikoimaan, itkemään ja pelkäämään omaa oloaan itsensä kanssa tai miettimään sitä, että milloin minun tulisi soittaa itselleni apua jotta pääsisin osastolle. Paikkaan jota pelkään nykyään enemmän kuin uskoisinkaan. 

Elän joka päivä masennuksen kanssa. Se on elämääni kokoajan. Jokainen päivä käyn asioita lävitse päässäni. Psykologin kanssa puhuminen tekee taudista paljon todellisemman. En saanut kunnon hoitoa ennen kuin nyt aikuispsykiatrian puolella. Minulla on vihdoin lääkäri joka oikeasti tahtoo minulle paremman olon. Minulla on psykologi jonka kanssa pystyn puhumaan vaikeistakin asioista ja käymään lävitse niitä todellisuuksia, kuten itseni syyttämistä. 

Ylä asteella kiusaamiseni oli pahimmillaan. Minut siirrettiin yhdeksännellä luokalla erityisluokkaan opiskelemaan, koska en kyennyt menemään muun luokan pariin. Pelkäsin niin paljon, että mieluummin makasin kotona sängyssäni tuijottamassa seinää, kuin että olisin kohdannut kiusaajieni katseet. Omalla tavallaan tuo erityisluokkaan siirto oli pelastus ja omalla tavallaan se oli yksi askel tähän eristäytymiseeni. Minulla oli vaihtoehdot jatkaa omassa luokassa, vaihtaa koulua ja sitten tuo erityisluokka. Omaan luokkaani en kyennyt menemään. Se oli jo selvää. Koulun vaihto olisi voinut vain pahentaa kiusaamista ja sen takia sekään ei tullut kysymykseen. Eli siirryin erityisluokkaan jossa normaalisti oppilaat olivat vain tiettyinä tunteina paikalla. Minä istuin siinä luokassa koko päivän, en käynyt ruokailussa muiden oppilaiden tavoin. Suoritin liikunnan liikuntapäiväkirjana. Tein silti samat kokeet kuin muukin luokkani, vaikka opetukseni ei pakosta ollut aivan yhtä laajaa kuin heillä. Suoriuduin silti niistä kokeista ihan kiitettävän hyvin, ainakin omien muistikuvieni mukaan. Onnistuin valmistumaan peruskoulusta ihan kiitettävillä arvosanoilla. Se ei silti ollut helppoa. Taistelin itseni lävitse siitä helvetistä. Istuin muiden ’luokkalaisteni’ keskellä kevätjuhlassa ja kävelin lavalla hakemassa todistukseni. Tein sen, mitä pelkäsin etten kykenisi tekemään. 

Sain vähän aikaa sitten kutsun luokkakokoukseen. Se nostatti kaikki nämä asiat takaisin mieleeni. En todellakaan ole halukas kohtaamaan kiusaajiani. Tiedän jo tarpeeksi heidän elämästään ja siitä kuinka osa heistä on päässyt erittäin pitkälle elämässään. Ja se suoraan sanottuna tuntuu väärältä minusta. Ne ihmiset, jotka aiheuttivat minulle yhden kamalimmista sairauksista mitä tiedän saavat menestyä ja minun pitää taistella joka päivä sen kanssa, etten tekisi itselleni mitään peruuttamatonta. Ja kaikki tämä sen takia, että olin läski? Erilainen kuin muut? Oma itseni? 
En usko, että kukaan kiusaajistani edes tajuaa kuinka vahvasti heidän sanansa yhä kulkevat minun elämässä. Ostaessa uusia vaatteita tuijotan itseäni vaatehuoneen peilistä ja useimmin vain itken pahaa oloani. Sitten pyyhin kyyneleeni ja murrun osuuteeni. Monesti jää vaatteet ostamatta, koska heidän sanoistaan on vuosien varrella tullut totta. Olen ruma. Olen läski. Olen tarpeeton ja turha. Tarpeeksi kuulee ja hokee itselleen noita sanoja, niin niistä tulee totta. 

Suruun on helppo syödä ja saada se onnen tunne jonkin karkin tai vastaavan muodossa. Minä satutin itseäni sillä tavoin. Söin, söin ja söin. Se helpotti oloani hetkeksi kunnes se alkoikin ahdistamaan ja sitten oksensin kaiken syömäni. Tätä tapahtui usein ylä asteella. 
En valinnut veistä itseni satuttamiseen. Se olisi ollut tie joka varmana olisi minut tuhonnut. Arvet ovat kokoajan mukana, niistä ei pääse pakoon. Läskin vielä voi laihduttaa. Arpia on vaikea peitellä. 
Pelkkä itseni satuttaminen ei aina riittänyt. Suunnittelin itsemurhaa. Tiedän tavan jolla sen tekisin, jos se tilanne tulisi eteeni. Mutta en tällä hetkellä ole valmis sitä tekemään. Minulla on vielä muutamia pieniä asioita joista en ole valmis luopumaan. Itsekästä, mutta toisaalta, ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä jotka ovat ottaneet oman henkensä omien käsiensä kautta. Se on itsekästä, mutta se on myös keino jolla saada se jokapäiväinen ja kokoajan riistävä kipu pois. Mieti itselleni vyö rintakehäsi ympärille. Kiristä se niin tiukaksi kuin kykenet. Vedä henkeä muutaman kerran ja sitten kiristä sitä vielä lisää. Ja lisää. Se on se tunne, jota monet kantavat kokoajan mukanansa. Se epämiellyttävä ja puristava tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Se tunne jota ei pääse pakoon. ”Kyllä se siitä ajan kanssa.” ”Yrittäisit edes olla iloinen.” 

Minä maksan yhteiskunnalle paljon. En ole ihminen, joka kykenisi tuottamaan mitään tässä yhteiskunnassa. Olen kaikkien paheksuma sairaslomalainen, sossupummi. Sosiaalitoimi maksaa minulle minun hoitokuluni. Lääkkeeni eivät onneksi ole kalleimmasta päästä, mutta tuntuu jotenkin väärältä, että minun tulee syödä pillereitä, jotta kykenen elämän normaaleihin asioihin, kuten nukkumiseen ja siihen että kykenisin käymään ulkona asunnostani. Ja kaikki tämä sen takia, että minun kiusaamiseni laukaisi minussa keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuskohtaukset. Sekä pelon luottaa ihmisiin. 

Miksi kirjoitan tätä? En tiedä. Tahdon kaiken pois mielestäni. Tahdon vihdoin saada sanat paperille ja katsoa niitä suoraan. Näitä asioita pyöritän päässäni pitkin päivää ja ahdistun niistä. Ehkä omalla tavallaan haluaisin joskus saada kiusaajani tajuamaan kuinka paljon he vaikuttivat lopulta elämääni. Kuinka sykkeeni nousee jos näen jonkun heistä kaupan kassana. Kuinka paljon tahtoisin saada heidät ymmärtämään, että niinkin pienet asiat kuin ryhmästä ulos jättäminen saavat minut yhä pelkäämään normaaleja asioita. Tai kuinka paljon tämä asia vaivaa minua. Kuinka usein mietinkään, että miksi juuri minä. Ja ei, en koskaan tule saamaan näihin mietteihin vastauksia. Koska en uskalla tuoda tätä asiaa esille. 

Masennus = elämäni. Surullista, mutta totta. Ja en ole ainoa. Joka päivä saan lukea facebookissa tai muualla sosiaalisessamediassa kuinka kiusaaminen yleistyy. Ja se sattuu. Tahtoisin pystyä auttamaan noita kiusattuja ja sanomaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta kun se ei ole vieläkään minulla muuttunut paremmaksi. Minun kuuluisi elää elämäni parhaita aikoja, olla työelämässä ja matkustella. Mutta ei. Istun kotonani ja mietin missä meni pieleen. 

Missä meni pieleen? 

- J"

Muistot listattuna

http://www.iltalehti.fi/fiidifi/2015012919110886_fd.shtml


"Se, kun paniikkikohtaukset iskivät. Vatsaan sattui, ahdisti, pyörrytti." (Yläasteella varsinkin, kun alkoivat ensimmäiset paniikkikohtaukset iskemään)

"Se, kun muiden katseet vain pahensivat asiaa." (Varsinkin, jos oli sanonut jotain tai tehnyt jotain. Varsinkin, kun ilkeiden sanojen jälkeen tuijotettiin halveksuvasti)

"Se, kun seisoit yksin välitunnit" (aina en silti ollut yksin, sillä toisilla luokilla olevat kaverit olivat useimmiten kanssani välituntisin, mutta sekin on koettu moneen kertaan, miten jää yksin välituntisin)" ja jäit ilman paria ryhmätyötehtävissä."(Jos oli parillinen määrä tyttöjä, joku meni aina kolmanneksi johonkin ryhmään vaikka olikin parityö tai sitten, jos joku sattui olemaan poissa koulusta, olin se minä joka automaattisesti jäi yksin parityön kanssa).

"Se, kun liikuntatunnilla sinut valittiin aina viimeisenä." (Sanomattakin selvää).

"Se, kun luokkaretkellä kukaan ei istunut viereesi bussissa." (AINA).

"Se, kun jokainen päivä tuntui taistelulta.

Sillä sinä jäit aina yksin." (Jokaikinen päivä oli taistelua. Jokaisena aamuna piti asennoitua lähtemään kouluun ja yrittää asettaa hymymaski kasvoille. Jokainen päivä oli yhtä taistelua).

"Se, kun sekä ulkonäkösi, luonteesi ja taitosi haukuttiin niin pahasti, että lopulta tunsit, ettei sinusta ole mihinkään. Tunsit olosi vain kasaksi arvotonta ihmissaastaa." (Tunnen oloni yhä arvottomaksi ihmissaastaksi. Vaikka minulla nykyään onkin hyviä ystäviä ja tukiverkko, niin pahimpina masennus- ja ahdistuskausina tunnen oloni mitättömäksi)

"Se, kun ajattelit, että palvelet parhaiten yhteiskuntaa käpertymällä salaa johonkin koloon kuolemaan. Sillä lopulta olit kaikille pelkkää ilmaa." (Varsinkin sen jälkeen, kun minulle tehtiin selväksi, miten vastenmielinen ihminen olinkaan)

"Osa nousee, kasvaa paljon vahvemmaksi.

Mutta moni jää masennuksen ja itseinhon vangiksi, ikuisesti luokkakavereiden uhriksi."

Omalta osaltani olen jääenyt masennuksen ja itseinhon vangiksi. En pidä itseäni muiden arvoisena. Tunnen olevani aina tiellä, toisten riippakivenä.

Vaikka olenkin vahvistunut henkisesti sillä saralla, että empatiakykyni on hyvin herkkä samoin kuin oikeudenmukaisuus minussa on järkähtämätön. Toisien kaltoin kohtelu saa niskavillani pystyyn ja jos jollakin menee huonosti tai jos joku tarvitsee apua, olen valmis auttamaan ja tukemaan. Osaan ajatella asioita muiden näkökulmasta. Olen ymmärtäväinen tiettyyn pisteeseen asti.

Mutta silti. Silti inhoan itseäni. Minua aina haukuttiin rumaksi ja vastenmieliseksi. Kun katson peiliin, näen itsessäni nuo kaksi asiaa. Ruma ja vastenmielinen. 

"Joka ikinen päivä kouluissa tehdään ikuisia arpia ihmisten sieluihin kaiken arkisen toiminnan ohella."

Itselläni on monen monta arpea, jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat elämääni. Koen olevani muita huonompi. Piirtäminen on tosin ainoa asia, jossa välillä koen olevani jopa todella hyvä, mutta usein huomaan vertailevani itseäni ja töitäni muiden töihin.

Minulle tehtiin monta ikuista arpea. Jotkut niistä ovat haalistuneita, jotkut eivät. Silti ne ovat sielussani todennäköisesti loppuelämäni ajan. Eikä niitä saa pyyhittyä pois, ei mitenkään. Ne muistuttavat olemassa olostaan öisin painajaisissa tai kaupassa asioidessa. Ne pyrkivät pintaan paskimpina päivinä ja musertavat pieneksi ruttupalloksi.

Kiusaamista ei koskaan pidä vähätellä. Ei koskaan. Pienimmilläkin ikävillä asioilla voi olla suuri vaikutus.

"Sinä olet minun siskoni, en tahdo että erkanemme koskaan"

Haluan kertoa pikkusiskostani. Hän on minua 4 vuotta nuorempi ja myös koulukiusattu.

Halusin suojella siskoani, mutta kun pahin kiusaaminen hänen kohdallaan alkoi, olin jo yläasteella. En voinut siis välituntisin olla siskoni tukena koulussa. Minua raastoi kuulla, miten siskoni iltaisin itki äidille pahaa oloaan. Olinhan itsekin pahimman kiusaamisen aikona itkenyt niin monet illat äidilleni sitä, että pelkäsin mennä kouluun, etten halunnut mennä kouluun. Sydäntäni särki, sillä tiesin millaista kiusattuna oleminen on enkä olisi sitä siskolleni todellakaan millään muotoa halunnut.

Siskoni oli pyöreä ja hänellä oli silmälasit. Myös kuten minä, siskoni rakasti leikkiä niin pitkään kuin mahdollista (jo kolmannella luokalla muistan leikkimisen olleen TODELLA nolo juttu ja silti leikin salaa muilta seitsämännelle luokalle asti siskoni kanssa kotona). Siskoani kiusattiin myös siitä, koska hän oli "liian lapsellinen". Hänet jätettiin porukasta ulos, koska hän oli "liian lapsellinen". Miten ala-asteikäinen lapsi voi olla lapsellinen, jos leikkii? Minun mielestäni lapsen pitäisi saada olla lapsi ja leikkiä.

Siskoani kiusattiin todella näkyvästi välillä. Kun hänen vuoronsa oli kerran yläasteella mennä luokan eteen kertomaan läksyt, eräs poika osoitti häntä sormella ja huusi "Osoittakaa kaikki sitä ja naurakaa!". Kaikki tekivät niin eikä opettaja reagoinut tähän muuta kuin vain hymyilemällä.

Myös yläasteen tanssitunnit liikunnassa olivat yhtä helvettiä siskolleni. Hänet jätettiin aina seinäruusuksi ja jos opettaja määräsi jonkun tanssimaans siskoni kanssa, oli se sitä samaa mitä minua kohtaankin tehtiin. Pidettiin oikein tuntuva välimatka ettei vain vahingossakaan koskisi toista.

Tosiaan, minä leikin paljon siskoni kanssa kotona leluilla. Meillä oli lapsena paljon mielikuvitusta (on vieläkin) joilla saimme yksinkertaisetkin asiat mielikuvituksen avulla liitämään. Jopa tyynykasasta tai pienestä lumikinoksesta saimme aikaan mielessämme maalattua hurjan suuren vuoren, jossa leikimme mm. pehmoleluilla. Joskus leikit jäivät niin kesken, että jatkoimme leikin "tarinaa" seuraavana päivänä. Myös piirsimme todella paljon. Kuten minäkin, siskoani on siunattu piirtotaidolla. Piirsimme paljon leikkejämme ikään kuin muistiin.

Kyllähän minä siskoani myös kiusasin kotona isoveljeni kanssa. Normaalia "sisarusrakkautta", niin ajattelin. Ainahan sisarukset välillä toisiaan kohtaan ovat ikäviä ja kiusaavat. Kiusoittelua ja sen sellaista. Mutta myöhemmällä iällä, kun siskoni on kertonut, miten pahalta hänestä tuntui aina olla minun ja veljeni kiusankohde, ymmärsin olleeni typerä isosisko. Myös tätä kautta haluan kertoa siskolleni, että olen pahoillani. Olen pahoillani, jos en ole antanut tarpeeksi sitä tukea, mitä isosiskona minun olisi pitänyt antaa. Koskaan en kuitenkaan tahallani halunnut loukata.

Nykyään olemme todella hyvissä väleissä. Naljailemme toki toisillemme, mutta se on meidän huumoriamme.

Olet minulle hyvin rakas, siskoni, vaikka meillä välillä onkin ollut erimielisyyksiä. Olet ollut minulle suuri tuki aina.

Vaikka tämä postaus on omistettu siskolleni, myös isoveljeäni on kiusattu. Häntä kiusattiin ala-asteella isoista etuhampaista sekä eräänlaista syrjimistä myös. Isoveli kiusasi minuakin lapsena kotona, mutta luin sen vain täksi "sisarusrakkaudeksi".
Veljeni ei silti ole paljon puhunut näistä asioista minulle. Isoveljeni on ollut myös minulle tukena, ei ehkä samalla tasolla, kuin siskoni. Mutta tiedän, että isoveljeen voi aina tukeutua. Silloin kun ensimmäinen parisuhteeni päättyi, isoveljeni oli todella vihainen tälle entiselle poikaystävälleni. Kun hän sen kerran tapasi kylillä, meni veljeni sanomaan, että mikäli minun paniikkihäiriöni tämän takia nyt pahenee, niin tämän jätkän sietäisi varoa veljeäni. Se oli veljeni tapa purkaa tunteensa minun mielipahastani.

Loppujen lopuksi, perheeni on aina ollut se suurin tukipilari kaikkien näiden vaikeiden aikojen keskellä. Äiti on ollut kaikista tärkein ihminen minulle aina. Äiti oli se, joka lohdutti ja lohduttaa vieläkin. Äiti oli se, joka kannusti ja kannustaa vieläkin. Äiti on se, johon voin aina luottaa ja tukeutua. Äidin rakkaus meihin lapsiin on jotain niin suurta, ettei sitä voi millään tasolla mitata.
Isäni tapa käsitellä tunteita on taas erilainen. Hän tuohtuu helposti ja osoittaa sitä kautta hänen harmistuksensa, jos meillä oli huolia.

Rakastan perhettäni koko sydämestäni ja olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Kiitos <3