Esiintymisestä

Ysärillähän oli monesti suosiossa erilaiset tanssiesitykset. Ainakin meidän ala-asteella. Näitä esityksiä harjoiteltiin välituntisin ja esitettiin sitten koko koululle tai tietyille luokille.

Itsekin olin muutamassa mukana. Myöhemmin ajatellen, ei olisi ehkä pitänyt suostua. Olihan se tavallaan kivaa, kun pyydettiin johonkin mukaan, niin totta kai sitä innoissaan lähti remmiin. Haaveilin, että ehkä minut nyt nähtäisiin ihan hyvänä tyyppinä ja että kiusaaminen loppuisi.
Väärässä olin. Siinä tanssiessa muiden mukana, huomasin yleisöstä huvittuneita katseita ja naurua. Olen varma, että ne kohdistuivat minuun. En ollut mikään huippu hyvä tanssija, mutten mikään huonokaan omasta mielestäni.

Kerran oli yksi tanssiesitys jossa minun lisäkseni oli luokan suosituin tyttö (ja pahin kiusaajani), koska muut eivät halunneet tuohon tanssiesitykseen mukaan sen vaikeuden vuoksi. Sain kuulla hihittelyä ja naureskelua jälkeenpäin, miten jäykästi olin tanssinut tähän toiseen verrattuna. Se olikin viimeinen tanssiesitys, johon lähdin mukaan.

Sillon kun kiusaaminen oli kolmannella luokalla pahimmillaan, niin minua ei edes pyydetty mukaan. Vasta 5-6 luokalla pääsin kahteen tanssiesitykseen mukaan.

Lisäksi eräässä joulunäytelmässä oli opettajan ohjaama tonttu tanssiesitys. Yhdessä kohdassa piti muodostaa parit ja minulle ei jäänyt paria. Joten minun piti keksiä itse jotain. Ja jouduin vieläpä olemaan aivan keskellä. Se oli kamalaa. Koska kaikki katseet kohdistuivat minuun ja minä vain hyppelehdin haarahyppyjä, kun en muuta keksinyt.

Yläasteella seiskaluokkalaisilla oli pakollisena laulukilpailu. Laulettiin siis luokittain, ei yksittäin. Ryhmittyminen mikrofoneille oli ihan kamala ratkaisu minun kannaltani. Jouduin seisomaan sooloa laulavan pojan vieressä kahdestaan. Muut olivat ryhmittäytyneet kahdelle muulle mikrofonille väittäen ettei kumpaakaan enää sopinut yhtä. Muistan olleeni todella nolona. Sillä olin liian esillä siinä keskellä kahdestaan soolo-osuutta laulavan pojan kanssa. Ja minua hävetti se, että veljeni oli silloin yhdeksännellä luokalla ja minut osattiin yhdistää häneen. Hävetti se, että veljeäni varmasti hävetti.

Valitsin musiikin valinnaiseksi ja ensimmäiset paniikkikohtaukset tulivatkin lavalla, kun musiikin valinnaisen ottaneet luokat esiintyivät joulujuhlassa sekä kevätjuhlassa. Olin musiikin tunneilla vain siksi, että ne pari rinnakkaisluokkalaista kaveriani rippikoulun jälkeen olivat myös ottaneet musiikin valinnaiseksi ja sain olla edes niiden parin tunnin ainaka jonkun kaverin kanssa samoilla tunneilla. Lisäksi musiikista sai aivan älyttömän helposti hyvän numeron. Mutta esiintyminen oli tuskaa. Silkkaa tuskaa. Silti valitsin sen.

Rakastin kyllä näyttelemistä ja olinkin yläasteella pari kesää kesäteatterissa. Otin myös kurssin, jossa tehtiin näytelmä ja tykkäsin siitä muuten, mutta koulun edessä esiintyminen jännitti ja pelotti. Selviydyin silti siitä moitteettomasti.

Näyttelemisessä kaikista mukavinta oli se, että olin lavalla joku muu, kuin minä. Esitin roolia ja olin roolihahmoni. En minä. Se loi turvallisen olon. Mutta lauluesityksissä tai tanssiesityksissä olin esillä omana itsenäni.

Tavallaan pidin eräänlaista maskia ja muuria yllä koko peruskoulun ajan. Mutta silti ulospäin muille minä näyttäydyin omana itsenäni. Yritin piilottaa sen, mitä oikeasti tunsin. Hymyilin, vaikka hymyn takana itkin.