http://yle.fi/uutiset/poliisi_hammastelee_nettikiusaajien_julmia_sanoja__jotkut_kiusatut_eivat_uskalla_menna_kouluun/7862503
Tavallaan voin sanoa olla onnellinen siitä, että elin lapsuuteni ja nuoruuteni silloin, kun sosiaalinen media oli tuntematon käsite. Peruskoulun jälkeen toki internet kasvoi suuremmaksi osaksi elämää. IRC-Galleria sekä jo kuopattu Ii2.org olivat paikkoja, jossa itsekin teininä hengailin muutamien foorumien lisäksi.
Minua ei ole netissä koskaan kiusattu tai vainottu. Ja voin vain kuvitella, miten raastavaa se on. Netissä toisen nöyryyttäminen on aivan liian helppoa ja valvominen on melko mahdotonta. Onhan olemassa nettipoliiseja sun muita, joille voi ilmoittaa netissä tapahtuneesta kiusaamisesta. Silti resurssit ovat olemattomat siihen nähden, kuinka paljon kiusaamista tapahtuu netissä ja suurinta osaa ei edes ulkopuoliset huomaa.
Kun itse olin ala-asteella 90-luvulla, ei ollut kännyköitä vasta kuin joskus 6-luokalla ja nettikin oli todella uusi juttu, jota lähinnä käytettiin chattailuun ventovieraiden kanssa.
Yläasteella nettiä toki käytettiin enemmän 2000-luvun alkuvuosina ja kännykät yleistyivät, mutta kiusaaminen rajoittui teknologian avulla lähinnä pilasoittoihin ja tekstareihin.
En voi edes kuvitella, millaiset sfäärit kiusaamiseni olisi saanut, jos tuolloin olisi ollut älypuhelimet, Instagramit, Facebookit ja koko muu sosiaalinen media. Olisiko kiusaaminen ollut mittakaavaltaan suurempi?
Minulle suuri helpotus oli vapaa-aika. Silloin kiusaaminen harvemmin tavoitti minua. Sain olla rauhassa. Toki muutaman pilapuhelun ja tekstarin sain, mutta ne olivat yksittäistapauksia, eivätkä toistuvia.
Pääsin siis todennäköisesti "helpommalla", kun elin peruskouluaikani tuona ajankohtana. Kiusaamiseni rajoittui kouluelämään sekä juoruihin, jotka aaltoilivat vain puheina ihmiseltä toiselle. Ei sanoja tai kuvia, jotka olisivat ikuistuneet nettiin ja jotka vainoaisivat minua 24/7. Minä pystyin irtautumaan jotenkin kiusaamisesta (vaikka tottakai sanat ja teot vainosivat mielessä) vapaa-ajallani. Ainakin hetkiksi unohtamaan koulun ja kiusaamisen, varsinkin lomilla, jolloin ei tarvinnut murehtia seuraavaa koulupäivää ja mahdollisia ilkeitä sanoja ja syrjintää.
Sosiaalinen media on oikein käytettynä tehokas tapa työskennellä, jakaa tietoa ja olla yhteyksissä ystäviin, joita harvemmin tapaa. Mutta se on väärin käytettynä tuhoisa välinä vainota ihmisiä, kiusata ja mustamaalata kohdetta.
Siksi nykypäivinä ihan jokaiselle netin käyttäjälle netiketti pitäisi muistaa. Monet viittaavat kintaalla, että "hei, tämähän on vain netti, ei oikeaa elämää", mutta kyllä ne sanat ja teot netissäkin vaikuttavat ihmiseen. Varsinkin, kun netti ja sosiaalinen media on nykyään niin vahvasti läsnä.
torstai 12. maaliskuuta 2015
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Toisen ihmisen tarina
Kaverini luvalla julkaisen hänen tarinansa koulukiusattuna olemisesta. Hän kirjoitti ylös omat kokoemukset, tuntemukset ja mitä elämä on kiusaamisrupeaman jäljiltä ja kysyin, voinko julkaista sen blogissani.
Tässä siis kaverini tarina:
"Missä kohtaa kaikki meni pieleen? Että miksi juuri minä jouduin kokemaan kaiken sen mitä koin koulussa. Ala-asteella asiat olivat suhteellisen hyvin, minulla oli ystäviä ja en ollut aivan niin pahassa jamassa, kuin mitä olin sitten ylä asteella. Se, että joudun yhä 22-vuotiaana miettimään päivittäin, miksi minua kiusattiin ja miksi minut tahdottiin eristää muusta porukasta, tuntuu julmalta.
Olin erilainen. Kyllä. Pukeuduin massasta erottuvasti, pidin asioista jotka eivät olleet ”normaaleja” tytöille. Olin valmis puolustamaan itseäni väkivaltaisesti, mutta sekin kaikki tuntui kasvaneen minuun vasta kun aloin olemaan niin epävarma itsestäni kiusaamisen takia. Sanoilla en saanut muihin sitä vaikutusta kuin minkä he saivat minuun. Kadun päivittäin joitain tekojani. Kadun kuinka puolustauduin väkivallalla. Se ei ollut oikeutettua vaikka se helpotti minun oloani kaiken sen ahdistuksen ja pelon keskellä.
En kykene vieläkään kävelemään keskustassa, käymään kaupassa ilman ahdistusta, menemään ryhmätilanteisiin ilman, että pelkään itseni puolesta. Olen pitkällä sairaslomalla, koska minusta ei ole normaaliin työelämään pienimmänkin stressin aiheuttaessa minulle paniikkikohtauksia. Muuttoni takia olin joutua laitokselle, koska se oli minulle liian rankkaa. Ei normaalit ihmiset joudu panikoimaan, itkemään ja pelkäämään omaa oloaan itsensä kanssa tai miettimään sitä, että milloin minun tulisi soittaa itselleni apua jotta pääsisin osastolle. Paikkaan jota pelkään nykyään enemmän kuin uskoisinkaan.
Elän joka päivä masennuksen kanssa. Se on elämääni kokoajan. Jokainen päivä käyn asioita lävitse päässäni. Psykologin kanssa puhuminen tekee taudista paljon todellisemman. En saanut kunnon hoitoa ennen kuin nyt aikuispsykiatrian puolella. Minulla on vihdoin lääkäri joka oikeasti tahtoo minulle paremman olon. Minulla on psykologi jonka kanssa pystyn puhumaan vaikeistakin asioista ja käymään lävitse niitä todellisuuksia, kuten itseni syyttämistä.
Ylä asteella kiusaamiseni oli pahimmillaan. Minut siirrettiin yhdeksännellä luokalla erityisluokkaan opiskelemaan, koska en kyennyt menemään muun luokan pariin. Pelkäsin niin paljon, että mieluummin makasin kotona sängyssäni tuijottamassa seinää, kuin että olisin kohdannut kiusaajieni katseet. Omalla tavallaan tuo erityisluokkaan siirto oli pelastus ja omalla tavallaan se oli yksi askel tähän eristäytymiseeni. Minulla oli vaihtoehdot jatkaa omassa luokassa, vaihtaa koulua ja sitten tuo erityisluokka. Omaan luokkaani en kyennyt menemään. Se oli jo selvää. Koulun vaihto olisi voinut vain pahentaa kiusaamista ja sen takia sekään ei tullut kysymykseen. Eli siirryin erityisluokkaan jossa normaalisti oppilaat olivat vain tiettyinä tunteina paikalla. Minä istuin siinä luokassa koko päivän, en käynyt ruokailussa muiden oppilaiden tavoin. Suoritin liikunnan liikuntapäiväkirjana. Tein silti samat kokeet kuin muukin luokkani, vaikka opetukseni ei pakosta ollut aivan yhtä laajaa kuin heillä. Suoriuduin silti niistä kokeista ihan kiitettävän hyvin, ainakin omien muistikuvieni mukaan. Onnistuin valmistumaan peruskoulusta ihan kiitettävillä arvosanoilla. Se ei silti ollut helppoa. Taistelin itseni lävitse siitä helvetistä. Istuin muiden ’luokkalaisteni’ keskellä kevätjuhlassa ja kävelin lavalla hakemassa todistukseni. Tein sen, mitä pelkäsin etten kykenisi tekemään.
Sain vähän aikaa sitten kutsun luokkakokoukseen. Se nostatti kaikki nämä asiat takaisin mieleeni. En todellakaan ole halukas kohtaamaan kiusaajiani. Tiedän jo tarpeeksi heidän elämästään ja siitä kuinka osa heistä on päässyt erittäin pitkälle elämässään. Ja se suoraan sanottuna tuntuu väärältä minusta. Ne ihmiset, jotka aiheuttivat minulle yhden kamalimmista sairauksista mitä tiedän saavat menestyä ja minun pitää taistella joka päivä sen kanssa, etten tekisi itselleni mitään peruuttamatonta. Ja kaikki tämä sen takia, että olin läski? Erilainen kuin muut? Oma itseni?
En usko, että kukaan kiusaajistani edes tajuaa kuinka vahvasti heidän sanansa yhä kulkevat minun elämässä. Ostaessa uusia vaatteita tuijotan itseäni vaatehuoneen peilistä ja useimmin vain itken pahaa oloani. Sitten pyyhin kyyneleeni ja murrun osuuteeni. Monesti jää vaatteet ostamatta, koska heidän sanoistaan on vuosien varrella tullut totta. Olen ruma. Olen läski. Olen tarpeeton ja turha. Tarpeeksi kuulee ja hokee itselleen noita sanoja, niin niistä tulee totta.
Suruun on helppo syödä ja saada se onnen tunne jonkin karkin tai vastaavan muodossa. Minä satutin itseäni sillä tavoin. Söin, söin ja söin. Se helpotti oloani hetkeksi kunnes se alkoikin ahdistamaan ja sitten oksensin kaiken syömäni. Tätä tapahtui usein ylä asteella.
En valinnut veistä itseni satuttamiseen. Se olisi ollut tie joka varmana olisi minut tuhonnut. Arvet ovat kokoajan mukana, niistä ei pääse pakoon. Läskin vielä voi laihduttaa. Arpia on vaikea peitellä.
Pelkkä itseni satuttaminen ei aina riittänyt. Suunnittelin itsemurhaa. Tiedän tavan jolla sen tekisin, jos se tilanne tulisi eteeni. Mutta en tällä hetkellä ole valmis sitä tekemään. Minulla on vielä muutamia pieniä asioita joista en ole valmis luopumaan. Itsekästä, mutta toisaalta, ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä jotka ovat ottaneet oman henkensä omien käsiensä kautta. Se on itsekästä, mutta se on myös keino jolla saada se jokapäiväinen ja kokoajan riistävä kipu pois. Mieti itselleni vyö rintakehäsi ympärille. Kiristä se niin tiukaksi kuin kykenet. Vedä henkeä muutaman kerran ja sitten kiristä sitä vielä lisää. Ja lisää. Se on se tunne, jota monet kantavat kokoajan mukanansa. Se epämiellyttävä ja puristava tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Se tunne jota ei pääse pakoon. ”Kyllä se siitä ajan kanssa.” ”Yrittäisit edes olla iloinen.”
Minä maksan yhteiskunnalle paljon. En ole ihminen, joka kykenisi tuottamaan mitään tässä yhteiskunnassa. Olen kaikkien paheksuma sairaslomalainen, sossupummi. Sosiaalitoimi maksaa minulle minun hoitokuluni. Lääkkeeni eivät onneksi ole kalleimmasta päästä, mutta tuntuu jotenkin väärältä, että minun tulee syödä pillereitä, jotta kykenen elämän normaaleihin asioihin, kuten nukkumiseen ja siihen että kykenisin käymään ulkona asunnostani. Ja kaikki tämä sen takia, että minun kiusaamiseni laukaisi minussa keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuskohtaukset. Sekä pelon luottaa ihmisiin.
Miksi kirjoitan tätä? En tiedä. Tahdon kaiken pois mielestäni. Tahdon vihdoin saada sanat paperille ja katsoa niitä suoraan. Näitä asioita pyöritän päässäni pitkin päivää ja ahdistun niistä. Ehkä omalla tavallaan haluaisin joskus saada kiusaajani tajuamaan kuinka paljon he vaikuttivat lopulta elämääni. Kuinka sykkeeni nousee jos näen jonkun heistä kaupan kassana. Kuinka paljon tahtoisin saada heidät ymmärtämään, että niinkin pienet asiat kuin ryhmästä ulos jättäminen saavat minut yhä pelkäämään normaaleja asioita. Tai kuinka paljon tämä asia vaivaa minua. Kuinka usein mietinkään, että miksi juuri minä. Ja ei, en koskaan tule saamaan näihin mietteihin vastauksia. Koska en uskalla tuoda tätä asiaa esille.
Masennus = elämäni. Surullista, mutta totta. Ja en ole ainoa. Joka päivä saan lukea facebookissa tai muualla sosiaalisessamediassa kuinka kiusaaminen yleistyy. Ja se sattuu. Tahtoisin pystyä auttamaan noita kiusattuja ja sanomaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta kun se ei ole vieläkään minulla muuttunut paremmaksi. Minun kuuluisi elää elämäni parhaita aikoja, olla työelämässä ja matkustella. Mutta ei. Istun kotonani ja mietin missä meni pieleen.
Missä meni pieleen?
- J"
Tässä siis kaverini tarina:
"Missä kohtaa kaikki meni pieleen? Että miksi juuri minä jouduin kokemaan kaiken sen mitä koin koulussa. Ala-asteella asiat olivat suhteellisen hyvin, minulla oli ystäviä ja en ollut aivan niin pahassa jamassa, kuin mitä olin sitten ylä asteella. Se, että joudun yhä 22-vuotiaana miettimään päivittäin, miksi minua kiusattiin ja miksi minut tahdottiin eristää muusta porukasta, tuntuu julmalta.
Olin erilainen. Kyllä. Pukeuduin massasta erottuvasti, pidin asioista jotka eivät olleet ”normaaleja” tytöille. Olin valmis puolustamaan itseäni väkivaltaisesti, mutta sekin kaikki tuntui kasvaneen minuun vasta kun aloin olemaan niin epävarma itsestäni kiusaamisen takia. Sanoilla en saanut muihin sitä vaikutusta kuin minkä he saivat minuun. Kadun päivittäin joitain tekojani. Kadun kuinka puolustauduin väkivallalla. Se ei ollut oikeutettua vaikka se helpotti minun oloani kaiken sen ahdistuksen ja pelon keskellä.
En kykene vieläkään kävelemään keskustassa, käymään kaupassa ilman ahdistusta, menemään ryhmätilanteisiin ilman, että pelkään itseni puolesta. Olen pitkällä sairaslomalla, koska minusta ei ole normaaliin työelämään pienimmänkin stressin aiheuttaessa minulle paniikkikohtauksia. Muuttoni takia olin joutua laitokselle, koska se oli minulle liian rankkaa. Ei normaalit ihmiset joudu panikoimaan, itkemään ja pelkäämään omaa oloaan itsensä kanssa tai miettimään sitä, että milloin minun tulisi soittaa itselleni apua jotta pääsisin osastolle. Paikkaan jota pelkään nykyään enemmän kuin uskoisinkaan.
Elän joka päivä masennuksen kanssa. Se on elämääni kokoajan. Jokainen päivä käyn asioita lävitse päässäni. Psykologin kanssa puhuminen tekee taudista paljon todellisemman. En saanut kunnon hoitoa ennen kuin nyt aikuispsykiatrian puolella. Minulla on vihdoin lääkäri joka oikeasti tahtoo minulle paremman olon. Minulla on psykologi jonka kanssa pystyn puhumaan vaikeistakin asioista ja käymään lävitse niitä todellisuuksia, kuten itseni syyttämistä.
Ylä asteella kiusaamiseni oli pahimmillaan. Minut siirrettiin yhdeksännellä luokalla erityisluokkaan opiskelemaan, koska en kyennyt menemään muun luokan pariin. Pelkäsin niin paljon, että mieluummin makasin kotona sängyssäni tuijottamassa seinää, kuin että olisin kohdannut kiusaajieni katseet. Omalla tavallaan tuo erityisluokkaan siirto oli pelastus ja omalla tavallaan se oli yksi askel tähän eristäytymiseeni. Minulla oli vaihtoehdot jatkaa omassa luokassa, vaihtaa koulua ja sitten tuo erityisluokka. Omaan luokkaani en kyennyt menemään. Se oli jo selvää. Koulun vaihto olisi voinut vain pahentaa kiusaamista ja sen takia sekään ei tullut kysymykseen. Eli siirryin erityisluokkaan jossa normaalisti oppilaat olivat vain tiettyinä tunteina paikalla. Minä istuin siinä luokassa koko päivän, en käynyt ruokailussa muiden oppilaiden tavoin. Suoritin liikunnan liikuntapäiväkirjana. Tein silti samat kokeet kuin muukin luokkani, vaikka opetukseni ei pakosta ollut aivan yhtä laajaa kuin heillä. Suoriuduin silti niistä kokeista ihan kiitettävän hyvin, ainakin omien muistikuvieni mukaan. Onnistuin valmistumaan peruskoulusta ihan kiitettävillä arvosanoilla. Se ei silti ollut helppoa. Taistelin itseni lävitse siitä helvetistä. Istuin muiden ’luokkalaisteni’ keskellä kevätjuhlassa ja kävelin lavalla hakemassa todistukseni. Tein sen, mitä pelkäsin etten kykenisi tekemään.
Sain vähän aikaa sitten kutsun luokkakokoukseen. Se nostatti kaikki nämä asiat takaisin mieleeni. En todellakaan ole halukas kohtaamaan kiusaajiani. Tiedän jo tarpeeksi heidän elämästään ja siitä kuinka osa heistä on päässyt erittäin pitkälle elämässään. Ja se suoraan sanottuna tuntuu väärältä minusta. Ne ihmiset, jotka aiheuttivat minulle yhden kamalimmista sairauksista mitä tiedän saavat menestyä ja minun pitää taistella joka päivä sen kanssa, etten tekisi itselleni mitään peruuttamatonta. Ja kaikki tämä sen takia, että olin läski? Erilainen kuin muut? Oma itseni?
En usko, että kukaan kiusaajistani edes tajuaa kuinka vahvasti heidän sanansa yhä kulkevat minun elämässä. Ostaessa uusia vaatteita tuijotan itseäni vaatehuoneen peilistä ja useimmin vain itken pahaa oloani. Sitten pyyhin kyyneleeni ja murrun osuuteeni. Monesti jää vaatteet ostamatta, koska heidän sanoistaan on vuosien varrella tullut totta. Olen ruma. Olen läski. Olen tarpeeton ja turha. Tarpeeksi kuulee ja hokee itselleen noita sanoja, niin niistä tulee totta.
Suruun on helppo syödä ja saada se onnen tunne jonkin karkin tai vastaavan muodossa. Minä satutin itseäni sillä tavoin. Söin, söin ja söin. Se helpotti oloani hetkeksi kunnes se alkoikin ahdistamaan ja sitten oksensin kaiken syömäni. Tätä tapahtui usein ylä asteella.
En valinnut veistä itseni satuttamiseen. Se olisi ollut tie joka varmana olisi minut tuhonnut. Arvet ovat kokoajan mukana, niistä ei pääse pakoon. Läskin vielä voi laihduttaa. Arpia on vaikea peitellä.
Pelkkä itseni satuttaminen ei aina riittänyt. Suunnittelin itsemurhaa. Tiedän tavan jolla sen tekisin, jos se tilanne tulisi eteeni. Mutta en tällä hetkellä ole valmis sitä tekemään. Minulla on vielä muutamia pieniä asioita joista en ole valmis luopumaan. Itsekästä, mutta toisaalta, ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä jotka ovat ottaneet oman henkensä omien käsiensä kautta. Se on itsekästä, mutta se on myös keino jolla saada se jokapäiväinen ja kokoajan riistävä kipu pois. Mieti itselleni vyö rintakehäsi ympärille. Kiristä se niin tiukaksi kuin kykenet. Vedä henkeä muutaman kerran ja sitten kiristä sitä vielä lisää. Ja lisää. Se on se tunne, jota monet kantavat kokoajan mukanansa. Se epämiellyttävä ja puristava tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Se tunne jota ei pääse pakoon. ”Kyllä se siitä ajan kanssa.” ”Yrittäisit edes olla iloinen.”
Minä maksan yhteiskunnalle paljon. En ole ihminen, joka kykenisi tuottamaan mitään tässä yhteiskunnassa. Olen kaikkien paheksuma sairaslomalainen, sossupummi. Sosiaalitoimi maksaa minulle minun hoitokuluni. Lääkkeeni eivät onneksi ole kalleimmasta päästä, mutta tuntuu jotenkin väärältä, että minun tulee syödä pillereitä, jotta kykenen elämän normaaleihin asioihin, kuten nukkumiseen ja siihen että kykenisin käymään ulkona asunnostani. Ja kaikki tämä sen takia, että minun kiusaamiseni laukaisi minussa keskivaikean masennuksen, paniikkihäiriön ja ahdistuneisuuskohtaukset. Sekä pelon luottaa ihmisiin.
Miksi kirjoitan tätä? En tiedä. Tahdon kaiken pois mielestäni. Tahdon vihdoin saada sanat paperille ja katsoa niitä suoraan. Näitä asioita pyöritän päässäni pitkin päivää ja ahdistun niistä. Ehkä omalla tavallaan haluaisin joskus saada kiusaajani tajuamaan kuinka paljon he vaikuttivat lopulta elämääni. Kuinka sykkeeni nousee jos näen jonkun heistä kaupan kassana. Kuinka paljon tahtoisin saada heidät ymmärtämään, että niinkin pienet asiat kuin ryhmästä ulos jättäminen saavat minut yhä pelkäämään normaaleja asioita. Tai kuinka paljon tämä asia vaivaa minua. Kuinka usein mietinkään, että miksi juuri minä. Ja ei, en koskaan tule saamaan näihin mietteihin vastauksia. Koska en uskalla tuoda tätä asiaa esille.
Masennus = elämäni. Surullista, mutta totta. Ja en ole ainoa. Joka päivä saan lukea facebookissa tai muualla sosiaalisessamediassa kuinka kiusaaminen yleistyy. Ja se sattuu. Tahtoisin pystyä auttamaan noita kiusattuja ja sanomaan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta kun se ei ole vieläkään minulla muuttunut paremmaksi. Minun kuuluisi elää elämäni parhaita aikoja, olla työelämässä ja matkustella. Mutta ei. Istun kotonani ja mietin missä meni pieleen.
Missä meni pieleen?
- J"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)