Anteeksipyyntö ja anteeksianto

Silloin, kun kiusaaminen oli pahimmillaan ala-asteella, tiesin etten antaisi kenellekään sitä koskaan anteeksi. Mutta kun vartuin ja kasvoin, ajattelin että anteeksiantaminen voisi olla mahdollista.

Viitisen vuotta sitten sain kuulla anteeksipyynnön ensimmäisen kerran. Vieläpä ihmiseltä joka oli 9 vuotta samalla luokalla kanssani ja oli ihmisenä sellainen, joka ei kiusannut. Mutta ei myöskään uskaltautunut minun kanssani kaveerata (todennäköisesti peläten, että joutuu itse samaan tilanteeseen missä itse elin). Häntäkin kiusattiin jonkin verran, mutta hänellä oli muutama ystävä kuitenkin meidän luokalla.
Totta puhuakseni, olin hyvin hämmästynyt tekstiviestistä jonka sain. Se sisälsi pahoittelun, anteeksipyynnön ja ymmärryksen siitä, että en ehkä vastaisi tai antaisi anteeksi. Annoin anteeksi, koska olin hyvilläni siitä, että joku on edes ajatellut niitä aikoja ja miettinyt, miltä minusta on tuntunut. Vastasin hänelle ja kerroin, miten otettu olin tästä anteeksipyynnöstä ja siitä, että hän rohkeni lähestyä minua monen vuoden jälkeen.

Olen saanut myös parilta muultakin luokkalaiseltani anteeksipyynnön. Toinen tuli tytöltä, joka oli myös ystävällinen ja ehkä minua kohtaan kaikista lempein. Vaikkei hänkään uskaltanut kuitenkaan kanssani olla kaveria ja viettää aikaa koulussa, varmaankin samoista syistä kuin edellinenkin anteeksipyytäjä (he olivat ystäviä keskenään). Annoin myös hänellekin anteeksi.

Kolmas oli poika, joka oli ehkä suosituimpia ja kilteimpiä poikia luokallamme. Hän ei koskaan ilkeillyt minulle, kuten muut pojat. Kohteli minua, kuin muita. Juttelin hänen kanssaan Facebookissa ja annoin myös hänelle anteeksi. Hän oli kovin pahoillaan, ettei ollut huomannut, ettei ollut tehnyt asioita toisin.

Myös eräs yläasteella rinnakkaisluokalla ollut tyttö kirjoitti minulle pitkän viestin Facebookin kautta. Viestin siitä, miten pahoillaan hän oli, ettei ollut huomannut miten olin kiusattu, koska kuitenkin pyrin aina koulussa olemaan iloinen ja reipas. Ja hän muistikin minut mukavana tyttönä. Ahdinkoni ei ehkä näkynyt niin selvästi päällepäin ja koska kiusaaminen oli henkistä ivailua, naljailua, syrjimistä, sitä oli vaikea huomata.

Vilpittömän katumuksen huomaa, ja olen huomannut sen näistä ihmisistä. Olenkin heille todella kiitollinen siitä, että olen saanut heiltä kuulla anteeksipyynnön ja pahoittelun. Se lämmitti todella arpista sydäntäni. Vaikka se ei poistakaan sitä tuskaa, jota olen kokenut ja sietänyt, se helpottaa sitä.

Anteeksiantaminen voi olla silti vaikeaa. Varsinkin, jos se ei tule vilpittömästi ja sitä tarkoittaen. On olemassa myös anteeksipyyntö koko luokalta, jota en ole antanut anteeksi, koska se tuli opettajan painostuksen alaisena. En usko, että kaikki sitä eivät edes tarkoittaneet, tekivät vain niin kuin opettaja käski.

Otteita päiväkirjoistani

Kirjoitin paljon päiväkirjoihini (sen mitä kirjoitin ja kirjat jäi yleensä aika vajaiksi) ihastuksistani, vapaa-ajastani. Yritin luoda päiväkirjoihini positiivisen vaikutelman elämästäni ja olla iloinen pienimmistäkin asioista. Mutta merkinnöissä oli myös vivahde siitä kaikesta pahasta mitä koin koulumaailmassa.