Anteeksipyyntö ja anteeksianto

Silloin, kun kiusaaminen oli pahimmillaan ala-asteella, tiesin etten antaisi kenellekään sitä koskaan anteeksi. Mutta kun vartuin ja kasvoin, ajattelin että anteeksiantaminen voisi olla mahdollista.

Viitisen vuotta sitten sain kuulla anteeksipyynnön ensimmäisen kerran. Vieläpä ihmiseltä joka oli 9 vuotta samalla luokalla kanssani ja oli ihmisenä sellainen, joka ei kiusannut. Mutta ei myöskään uskaltautunut minun kanssani kaveerata (todennäköisesti peläten, että joutuu itse samaan tilanteeseen missä itse elin). Häntäkin kiusattiin jonkin verran, mutta hänellä oli muutama ystävä kuitenkin meidän luokalla.
Totta puhuakseni, olin hyvin hämmästynyt tekstiviestistä jonka sain. Se sisälsi pahoittelun, anteeksipyynnön ja ymmärryksen siitä, että en ehkä vastaisi tai antaisi anteeksi. Annoin anteeksi, koska olin hyvilläni siitä, että joku on edes ajatellut niitä aikoja ja miettinyt, miltä minusta on tuntunut. Vastasin hänelle ja kerroin, miten otettu olin tästä anteeksipyynnöstä ja siitä, että hän rohkeni lähestyä minua monen vuoden jälkeen.

Olen saanut myös parilta muultakin luokkalaiseltani anteeksipyynnön. Toinen tuli tytöltä, joka oli myös ystävällinen ja ehkä minua kohtaan kaikista lempein. Vaikkei hänkään uskaltanut kuitenkaan kanssani olla kaveria ja viettää aikaa koulussa, varmaankin samoista syistä kuin edellinenkin anteeksipyytäjä (he olivat ystäviä keskenään). Annoin myös hänellekin anteeksi.

Kolmas oli poika, joka oli ehkä suosituimpia ja kilteimpiä poikia luokallamme. Hän ei koskaan ilkeillyt minulle, kuten muut pojat. Kohteli minua, kuin muita. Juttelin hänen kanssaan Facebookissa ja annoin myös hänelle anteeksi. Hän oli kovin pahoillaan, ettei ollut huomannut, ettei ollut tehnyt asioita toisin.

Myös eräs yläasteella rinnakkaisluokalla ollut tyttö kirjoitti minulle pitkän viestin Facebookin kautta. Viestin siitä, miten pahoillaan hän oli, ettei ollut huomannut miten olin kiusattu, koska kuitenkin pyrin aina koulussa olemaan iloinen ja reipas. Ja hän muistikin minut mukavana tyttönä. Ahdinkoni ei ehkä näkynyt niin selvästi päällepäin ja koska kiusaaminen oli henkistä ivailua, naljailua, syrjimistä, sitä oli vaikea huomata.

Vilpittömän katumuksen huomaa, ja olen huomannut sen näistä ihmisistä. Olenkin heille todella kiitollinen siitä, että olen saanut heiltä kuulla anteeksipyynnön ja pahoittelun. Se lämmitti todella arpista sydäntäni. Vaikka se ei poistakaan sitä tuskaa, jota olen kokenut ja sietänyt, se helpottaa sitä.

Anteeksiantaminen voi olla silti vaikeaa. Varsinkin, jos se ei tule vilpittömästi ja sitä tarkoittaen. On olemassa myös anteeksipyyntö koko luokalta, jota en ole antanut anteeksi, koska se tuli opettajan painostuksen alaisena. En usko, että kaikki sitä eivät edes tarkoittaneet, tekivät vain niin kuin opettaja käski.

Otteita päiväkirjoistani

Kirjoitin paljon päiväkirjoihini (sen mitä kirjoitin ja kirjat jäi yleensä aika vajaiksi) ihastuksistani, vapaa-ajastani. Yritin luoda päiväkirjoihini positiivisen vaikutelman elämästäni ja olla iloinen pienimmistäkin asioista. Mutta merkinnöissä oli myös vivahde siitä kaikesta pahasta mitä koin koulumaailmassa.

Ei voi sattua, kun ei vertakaan tuu.

Näinhän sitä välillä sanotaan. Eihän se voi sattua, kun ei olla fyysisesti satutettu?

Mitä tuleen mielenterveyteen ja sen sairauksiin, niitä on vaikeampi ottaa vakavasti (ainakin näin minusta tuntuu), koska mielenterveyssairaudet eivät ole niinkään fyysisiä vaan psyykkisiä. Tietenkin masennus esimerkiksi vaikuttaa fyysiseen suoritukseen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Otetaan vaikka vertailukumppaniksi krooninen selkäkipu, joka estää työskentelyn. Sehän on fyysinen vamma, joka on helpompi "hyväksyä", koska se estää esimerkiksi raskaiden tavaroiden nostamisen.

Monella koulukiusatulla on jonkinasteisia mielenterveydellisiä vaivoja. Toisilla se esiintyy sosiaalisten tilanteiden pelkona, toisilla (kuten minulla) alkoi masennuksella ja rinnalle tulivat vielä paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Puhumattakaan itseluottamuksesta ja sen puutteesta. Monen kiusatun luottamus sekä itseensä, että toisiin ihmisiin surkastuvat kiusaamisesta. Itselleni kävi samoin ja enkä vielä nykypäivinäkään näe itseäni kovinkaan kauniina tai haluttavana ihmisenä. En osaa luottaa vieraisiin ihmisiin ja uusia tuttavuuksia luodessa, olen pitkäänkin hyvin epävarma ja epäluottavainen. Mietin aina, yritetäänkö minusta jotenkin hyötyä, olenko vain joku jolle voi nauraa, pidetäänkö minua porukassa vain sen takia, että muut olisivat minun rinnallani säteileviä persoonia ja kauniita.

Koulukiusaaminen jättää aika rumat arvet, joita ei näy. Ne haavat valuvat myös verta, verta joka ei näy ulospäin.

Pelko ihmisiä kohtaan

Muistan pelänneeni ylemmillä luokilla olevia. Olivatpa ne tyttöjä tai poikia. Koin heidät jotenkin "voimakkaimpina" henkilöinä, jotka voisivat surutta motata (onneksi koskaan ei tosin niin käynyt, vaikka pelkäsin).

Oli talvinen aamu ja siihen aikaan oli vielä pimeää. Olin toisella luokalla muistaakseni, kun kaksi kuudesluokkalaista tyttöä tulivat luokseni minun seisoskellessa koulun oven edessä odotellen kellojen soivan. Olin tullut ajoissa, muita ei vielä ollut näkynyt. Tytöt alkoivat haukkumaan minua, en muista enää miten. Hetken he jatkoivat naljailemista, kunnes lähtivät naureskellen pois. Minä en edes tuntenut heitä ja ihmettelin, miksi he tulivat minua haukkumaan? Olinko jonkinlainen "aamupala" heille? Olinko herkullinen maali, koska muita ei ollut vielä saapunut koululle?

Eniten pelkäsin vuotta vanhemmalla luokalla olevia poikia. Siellä oli monta rasavilliä tapausta, joiden olin kuullut aiheuttavan ikävyyksiä ja kiusaavan. He kiusasivat myös minua.
Kävelin tiellä ja alikulun kohdalla hetken matkaa maantietä reunustaa kaksi pyörätietä. Huomasin pojat alikulussa ja minä olin mäen päällä, jossa kummatkin pyörätiet loppuvat. He huomasivat minut, toinen pojista loikki tien yli toiselle puolelle pyörätietä näin ollen blokaten minulta tien jatkaa eteenpäin törmäämättä jompaan kumpaan. Kipusin pienen lumikasan päälle ikään kuin "turvaan", vaikka tämä lumikasa oli hyvä jos polviin asti korkea kasauma. Pojat tulivat luokseni ja alkoivat uhkailemaan minua. Yritin olla kuuntelematta ja välittämättä, pitämään heitä ilmana ympärilläni, kuin heitä ei olisikaan. Pelkäsin kuollakseni, että he löisivät minua. Lyömistä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan pienen pelottelu- ja uhkailutuokion jälkeen pojat jättivät minut rauhaan ja jatkoivat matkaa.

Yksi poika kävi silti minuun kerran kiinni. Poika oli tukeva ja isokokoinen. Oli välitunti ja vuotta vanhemmat tytöt painostivat minua haukkumaan poikaa (joka oli heidän luokallaan) läskiksi. Painostuksen alla, minä sitten pelokkaasti kutsuin poikaa läskiksi. Poika kääntyi raivoissaan ja painoi minut seinää vasten rynttäistä pidellen kiinni. Jälleen kerran pelkäsin kuollakseni, että saan nyrkistä. Mutta poika huusi vain raivoissaan ja laski irti. Tytöt nauroivat ja nauttivat tilanteesta.

Yläasteella pelko jatkui. Jos ruokavälitunnilla tahtoi päästä käymään kaupassa, lyhin matka kulki pyöräalikulun kautta, jossa yläastelaiset kävivät tupakalla. Alikulun tunneli oli aina täynnä tupakoivia yläastelaisia, varsinkin ruokavälituntisin. Muutamia kertoja, kun halusin hakea kaupasta karkkia niin ehtiäkseen ennen tuntia ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kulkea pelottavien ihmisten joukon läpi. Porukka tukki melkein koko alikulun, heidän läpi piti pujotella. Melkein aina kuljin yksin, ellen saanut niitä harvoja eri luokilla olevia kavereitani mukaan. Pelkäsin aina, että joku pysäyttää minut ja alkaa haukkumaan tai käy käsiksi.Yritin kulkea mahdollisimman huomaamattomasti ja näkymättömästi. Silti usein yksin kulkiessani joku huusi aina jotain.Suurin osa heitä, joita en edes tuntenut.

Tietynlainen ihmispelko on näihinkin päiviin asti säilynyt.