Koulukiusaaminen on vaikuttanut minuun ihmisenä monella tapaa. Olen arka, pelkään sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Vieläkin esimerkiksi kaupassa käydessäni mietin, että toivottavasti kukaan ei huomioi minua sen kummennin, koska aina sen huomion kohteeksi joutumisen ajattelen negatiivisessa valossa, että minusta ajatellaan jotain ilkeää ja pahaa.
Paniikkihäiriö ja masennus ovat myös osaksi jäänteitä niistä ajoista. Kaikkihan alkoi minun kohdallani siitä, kun olin 8-vuotias. Isäni sai sairaskohtauksen (selvisi kuitenkin siitä hengissä) ja minä pelästyin sitä toden teolla silloin. Mieltäni varjosti monet ja taas monet pelot, jotka linkittyivät kaikki kuolemaan. Käytökseni muuttui todella radikaalisti. En ollut enää kovinkaan pirteä ja ilakoiva. Olin arka, pelkäsin paljon ja käyttäydyin muiden silmissä oudosti (esimerkiksi pesin käsiäni todella paljon ja en uskaltanut katsoa kauhu- tai toimintaleffoja). Se tietenkin noteerattiin luokassa ja kiusaaminen alkoi.
Välillä tunnen päässeeni sinuiksi menneen kanssa, mutta toisinaan huomaan miten ne menneisyyden varjot vieläkin vaikuttavat minuun. Itseluottamusta minulla ei koskaan ole ollut juurikaan mitään. Ja aina, kun paniikki- ja ahdistuneisuusoireilu nostaa päätään, itseluottamus myös madaltuu. Hyvinä päivinä, joita harvakseltaan on, voin ajatella ehkä hetken, että olen ihan ok tyyppi ja ihan siedettävännäköinen. Ulkonäöstäni en ole koskaan oikein pitänyt, varsinkaan sen jälkeen kun painoa alkoi kertyä aikuisiällä. Se, että koko peruskouluajan on haukuttu rumaksi ja ällöttäväksi, ovat jättäneet itsetuntooni kolhun, jota en ole saanut suoristettua. Se on periaatteessa helppoa sanoa, että "ala vain pitämään itsestäsi", mutta se on vaikeaa toteuttaa. Ja silloin välillä, kun joku kehuu kauniiksi, sitä epäilee, että mitä tällä kehujalla on taka-ajatuksena. Esimerkiksi minulle naljailtiin paljon jostain vaatekappaleesta tms., että "onpa kiva laukku!" ja ivallinen hymy perään. Tosin sanoen, laukkuni oli ihan susiruma.
Mielialaani varjostaa myös se, että tuntuu, etten ole itse saavuttanut elämässäni vielä juurikaan mitään merkittävää. Ja kun katselee näitä taannoissia luokkalaisia Facebookista, niin melkein kaikilla on perhe, parisuhde, lapsia, työ, elämä. Itse en ole saavuttanut noista juurikaan mitään. Parisuhteissa on ollut huonoa onnea ja työelämään en ole kykeneväinen vielä. Jotenkin raastavaa ajatella, että minä, jonka piti näyttää taivaanmerkit elämässäni, olenkin taantunut enkä ole pärjännyt mainittavasti. Ei ole mitään, millä olisin voinut näyttää sen, että kiusaaminen ei lannistanut minua. Ehkä on parempi myöntää se tosiasia, että olen lannistunut kiusaamisen takia, sekä sen tuomien sairauksien takia.
